Toivottomuuden puolesta

The real choice we all face is not what to buy, whether to fly, or whether to have children, but whether we are willing to commit to living ethically in a broken world, a world in which human beings are dependent for collective survival on a kind of ecological grace. There is no utopia, no Planet B, no salvation, no escape. We’re all stuck here in the same shithole together. And living in that world, the only world there is, means giving up any claims to innocence or moral purity, since to live at all means to cause suffering.

– Roy Scranton, “Raising My Child in a Doomed World”

Muutama kuukausi takaperin minua haastateltiin Teatteri&Tanssi-lehteen. Vastaanotin kysymyskimaran toimittajalta sähköpostitse; sitten erään iltapäivän ratoksi rustailin vastaukset. Revohkan pohjimmaisena piili kutkuttavan moniselitteinen: “mitä tapahtuu seuraavaksi?”

Vastaukseksi naputtelemassani tekstinpätkässä yritin kiemurrella yhä hurjemmaksi äityvän maailmantilanteen aikaansaamassa henkisessä kurimuksessa; koetin tasapainotella globaalin ja henkilökohtaisen, eteenpäinkatsovan ja realistisen välillä miten taisin. Päätin kappaleenmittaisen, ekologisen kriisin vääjäämätöntä syvenemistä ennakoivan ajatelmani lyhyeen lainaukseen Heiner Mülleriltä: kerroin olevani tulevan suhteen ”vailla toivoa tai epätoivoa”.

Lähetä-painiketta klikattuani unohdin käytännössä koko asian, enkä jaksanut aktiivisesti seurata lehden ilmestymistä. Kun aviisi jokunen aika sitten sattui silmääni Teatterikorkeakoulun kirjastossa, avasin sen silkasta uteliaisuudesta. Toimittaja oli nostanut haastattelun otsikoksi:

“Vailla epätoivoa”

Dialektikko, traagikko Müller kääntyisi totisesti haudassaan — mikäli siis suomen kieltä ymmärtäisi.

Kamppailin tämän esseen kanssa pitkään. Teksti ei ottanut muotoutuakseen: sen kärki tuntui liian masentavalta, ajatukset liian provokatiivisilta voidakseen tulla kirjoitetuksi julki. Aloitin useita kertoja, eri kulmista, monenlaisia älyllisen saivartelun uomia koetellen.

Lopulta oli pakko luovuttaa ja hyväksyä tosiasiat. Kirjoituksen aiheeksi oli vääjäämättä muotoutumassa jotakin sen kaltaista kuin:

Toivo — minkä tähden?

Toisin sanoen: olisiko mahdollista elää ilman toivoa tulevaisuudesta?

— Siis todella elää? Nyt? Vailla toivoa?

Taas kerran ajatus saa minut kavahtamaan. Mutta minkäs teet. Tunnen itseni: perääntyminen ei auta. Vainua on seurattava, vaikka tekisikin häijyä.

Ja tekeehän se. Mikäli kulttuurillisia tabuja enää on, voi toivottomuutta totisesti pitää yhtenä viimeisistä. Kerta toisensa jälkeen Toivo — tuo transsendentaaleistamme kenties transsendentaalisin — osoittautuu erääksi länsikonsumeristisen psyykkisen ekonomiamme keskeisimmistä rakennuspalikoista. Ilman sitä ei kerta kaikkiaan tulla toimeen. Wolfgang Streeck onkin kutsunut toivomista yhdeksi läntisessä kulutuskapitalismissa selviämisen neljästä perusstrategiasta — shopping, doping, coping and hoping.

”Hoping is defined here as an individual mental effort to imagine and believe in a better life waiting for oneself in a not-so-distant, possible future, whatever writing may be on the wall. One could also speak of ‘dreaming’, in the way the word is used in American political and cultural discourse, where to have a dream for oneself is a moral duty that comes with being a member of the community, perhaps the last remaining duty under liberal individualism, regardless of the circumstances in which one may currently be living.”

Toivominen, unelmointi on siis eräänlainen jälkikapitalistisen subjektin kansalaisvelvollisuus — ja auta armias, mikäli tuon taikapiirin ulkopuolelle epähuomiossa putoaa. Olemassaololta häviää perusta. Toivo onkin riekalaisissa yhteisöissämme edelleen läpeensä pyhitetty, sosiaalisesti sakrosankti tunne.

Valitettavasti uneksuntamme katkeaa tätä nykyä kovin helposti: murtumattomana pidetyn toivon linnakkeet osoittautuvat tavan takaa hauraitakin hauraammiksi. Lupaus paremmasta tulevaisuudesta aivan nurkan takana ei jaksa pitää otteessaan, etenkään yksilötasolla. Kulmien takaa kuikuilevat pikemminkin uupumus, syyllisyys ja ahdistus. Jatkuva jonkinlaisen kuilun partaalla huojuminen kuuluneekin tämänpäiväisen liberaalisubjektin (pseudo)normaaliin arkeen.

Mutta auta armias, mikäli ajatusta toivottomuudesta yrittää lähestyä rahtuakaan yleisemmällä tasolla! Mikäli toivottomuuden kokemusta uskaltautuu edes retorisesti laajentamaan kuluttajasubjektin yksityiseksi umpioidun tunnesfäärin ulkopuolelle, kollektiiviselle tasolle, yhteisön niskakarvat nousevat automaattisesti pystyyn.

Niin — pitäähän toivoa olla, huutavat kulttuurilliset imperatiivit niin oikealta, vasemmalta kuin jostain epämääräisestä liberaalikeskustastakin; aina on saatana soikoon oltava toivoa — ellemme siis halua lopullisesti avata maailmanlopun portteja, raottaa Pandoran paholaismaista ruukkua. Toivosta luopuminenhan antaisi vapaat kädet nihilismille, resignaatiolle, pessimismille, ihmisvihalle, elämänvastaisuudelle… Noin niinkuin muutamia kollektiiviseen piilotajuntaamme sullottuja hirviöitä mainitaksemme. Toivonsa menettänyt on itsestäänselvästi uhkakuva, vaaraksi ympäristölleen: toksinen otus vailla vertaa.

Siksipä, kaiketi, Teatteri&Tanssi-lehden hyvätahtoinen ja älykäs toimittaja ei voinut nostaa juttunsa otsikkoon niin hirviömäistä sanaparia kuin “vailla toivoa” — oli miete kuinka mülleriläisen dialektisesti ristivalottunut tahansa. Moinen ei yksinkertaisesti käy päinsä. Toivon kieltäjä, liian kauhistuttava hahmo.

Ja silti: syvätasolla jaksaa kaihertaa. Tuntuu, että tiedämme suurin piirtein kaikki, kuinka olemattomasti toivoa — niin yksityistä kuin kollektiivistakaan — meillä enää on. Ainakin siinä merkityksessä jossa olemme sen kulttuuristen perusnarratiiviemme puitteissa oppineet tuntemaan.

Vielä hiljattain suomalaisen mediailmapiirin virallinen konsensus ilmastokriisin suhteen tuntui olevan osapuilleen: tilanne on tiukka, mutta hei, homma voidaan vielä ratkaista. (Taivas, kuinka minua onkaan nyppinyt tuo raivoraittiin “ratkaisemisen” toistelu!)

Asiat aseteltiin niin, että vaikka hankaluuksia ja uhkakuvia tietenkin löytyy, yhteiskunnallisia instituutioitamme tuotanoinniinkuin ainakin periaattessa todella ohjaa ja velvoittaa vaikkapa jokin sellainen kuin Pariisin ilmastosopimus ja siinä esitetyt, sinänsä jo hulvattoman epärealistiset, tavoitteet. Ei mitään tarvetta arvioida eksistentiaalisen horisontin kokonaisvaltaista mielekkyyttä uudelleen!

Samaan aikaan kenelle hyvänsä asioita vähänkään perusteellisemmin penkomaan vaivautuneelle tarkkailijalle oli tietenkin käynyt koko lailla selväksi, ettei virallisten tahojen hyväntahtoisesti veteen piirtämien 1,5 tai 2 asteen “turvarajojen” sisäpuolella tultaisi enää millään ilveellä pysymään — sen enempää markkinaehtoisin, demokraattisin kuin diktatorisinkaan voimin. Parin vuoden takaisilla IPCC:n raporteilla saattoikin jo huoletta pyyhkiä perseensä; niin konservatiivis-optimistisia ne olivat olleet — ja hankala on uskoa tulevienkaan kehityskulkujen pysyttelevän sievästi ennusteskaalojen alalaidassa. Sen verran arvaamattomat voimat ovat nyt päässeet valloilleen.

Itse asiassa: jo muutaman vuoden ajan on vaikuttanut sangen mahdolliselta, että planetaarinen järjestelmä on erimuotoisten positiivisten palautekytkentöjen vähittäisen aktivoitumisen myötä jo käytännössä karannut inhimillisen hallinnan tavoittamattomiin. (Mikäli siis mokomaa hallintaa ajattelee koskaan olemassa olleenkaan.)

Ennusteiden, skenaarioiden ja toteutuneiden kehityskulkujen äityessä kuukausi kuukaudelta toistaan hurjemmiksi on kulttuurinen suhtautuminen tuntunut kuitenkin enenevässä määrin allergiselta. On vaikuttanut mahdottomalta esittää jatkuvasti päivittyviin havaintoihin pohjautuvaa, edes parahultaisesti uskottavaa kokonaisarviota. Toivon dramaturgia on edellyttänyt muuta.

Huolta ja huolestumista on toki riittänyt; mutta tunnekuljetus on aina pitänyt purkaa valonkajon nousuun horisontissa. Jos vain nyt vihdoin ja viimein ryhdymme toimintaan, on kaikki vielä pelastettavissa!

Pinnan alla on liikkunut toista. Jo pitemmän aikaa on voinut panna merkille, kuinka lajitoverien kanssa käytyjen keskustelujen rakosissa — satunnaisissa eleissä, ohimenevissä puuskahduksissa, epämukavissa hiljaisuuksissa — avautuu aika ajoin jonkinlainen kuilu. Lausumaton hämmennys, järkytys, neuvottomuus maailmantilanteen edessä. Ehkä, niin… toivottomuus? Harvoin moiset tunteet ovat kuitenkaan päässeet avoimina esiin.

Suoraan sanoen: niitä ei ole voinut päästää esiin.

Seuraukset olisivat kaiketi liian arvaamattomia.

Huomaan hautoneeni tämänkaltaisia ajatuksia jo pitempään — kaikessa hiljaisuudessa, kuten ikävänä tapanani on. En pitkään aikaan nähnyt niiden aukikirjoittamisessa juurikaan mieltä. Asia palasi kuitenkin tietoisuuteeni jokunen päivä sitten, kun luin toimittaja Pasi Toiviaisen netissä laajalti kiertäneen katsauksen omaan ilmasto-neuvottomuuteensa: “Pakko sanoa, pakko olla hiljaa”.

Artikkelin saavuttama yllättävä jakosuosio tuntui kielivän, että se oli osunut johonkin kohtalaisen laajalti jaettuun syvään tunteeseen. Ikään kuin jokin vaivoin pystyssä pidetty fasadi olisi hetkeksi pudonnut. Kollektiiviseen tunnepatoutumaan ilmaantui murtuma: käsitys siitä, että katastrofin partaalla horjuva maailma olisi vielä jotenkin saatettavissa ennalleen, kääntyi hetkeksi ympäri.

Toiviaisen tekstin äärellä tunsin jotain, jota ounastelen monen muunkin viiteryhmääni kuuluvan tunteneen: helpotusta. *Viimein* joku muotoilee ääneen edes rahtusen siitä kokemuksesta, jota olen tajuntani kammioissa enemmän tai vähemmän hiljaisesti kantanut. Toivoa ei “enää” ole — ei ainakaan siinä muodossa jossa sen olemme tottuneet jäsentämään. Eikä etenkään siinä muodossa, jossa talouskasvua ja nostepöhinää joka raosta tiristävä myöhäiskapitalistinen tsemppiretoriikka on viime vuodet toistuvasti kasvoillemme tuupannut.

Helpotuksen tunne oli todella valtava. Jertta Blomstedtin sanoin: katteeton toivo on asia, jota kaikki eivät kestä.

Miellyttävää oli sekin, ettei teksti sortunut liioin halpaan dystopiamaalailuun: se ei ajautunut maalaamaan toivon dramaturgiaan kuuluvaa apokalyptista vastakuvaa. Synkähköstä perusvireestään huolimatta teksti ei ryhtynyt pakokauhun lietsontaan. Kirjoittajan katsantotapa oli rauhallinen, totuudellinen, rahtusen melankolinen, itsekriittinenkin: siinä kaikki.

Ja jokin minussa sanoo, että tämä on hyvä asia. Epämääräisestä, vapaana leijailevasta ahdistuksesta olemme kenties siirtymässä kohti todellisuuden kohtaamisen maastoa: epätoivoa, surua, järkytystä — ja, lopulta, kenties, hyväksyntää.

Ja tuon vieraan lausun ilolla tervetulleeksi.

“Nyt ollaan vaarallisilla poluilla”, kuulen jostain huudettavan, “tuollainen johtaa luovuttamiseen ja nihilismiin!”

“Toivottomuus ruokkii apatiaa ja antaa poliittisille vastustajillemme aseet käteen”, kommentoi toinen ääni;

“Aivan ilmeisesti kirjoittaja on kliinisesti masentunut”, kuuluu kolmas jostain kauempaa; “jaksaako tuota patologista hourailua kuunnella. Kyllä jonkinlainen katastrofi on aika varma, mutta vaikka mitä voidaan vielä tehdä ja pelastaa!”

Totta, kenties.

Oma ajatteluni kiertyy kuitenkin toisenlaiselle kierteelle. Huomaan tarvitsevani toisenlaista ilmaa.

Kerta kaikkiaan: minä olen alkanut vierastaa toivoa. Minusta sen penääminen — tai, ylimalkaan: toivon kielellä puhuminen — ei vaikuta järin mielekkäältä asenteelta ekologisen ja sivilisatorisen hajoamisprosessimme kohtaamiseen.

Eritoten vastustusta minussa herättää se tapa, jolla amerikkalaistunut, pohjimmiltaan protestanttis-evankelisesta perinteestä kumpuava retoriikka ohjaa kokemustamme ja ajatteluamme. Sen vallassa katseemme hakeutuu etsimään päättymättömiin vilisevästä somevirrasta pakonomaisesti “toivon merkkejä” — ja vastavuoroisesti kerta toisensa jälkeen kauhistumaan kadotuksen kuvastojen edessä.

Olen, totta vieköön, saanut tarpeekseni tuosta huojuvasta affektien nollasummapelistä uutissyötteen äärellä. On oltava olemassa toisenlaisiakin tapoja tuntea, näiden nousevien myrskyjen keskelläkin.

Huomaan, että panokset alkavat pikku hiljaa nousta.

Lienee paras pelata avoimin kortein.

Siispä:

— henkilökohtaisesti olen vakuuttunut siitä, että onnettomuutta ei voi estää. Valloilleen päässyt ilmastonmuutos ja monella akselilla yht’aikaisesti etenevä ekokatastrofi tulevat aiheuttamaan nykymuotoisten yhteiskuntien hajoamisen kuluvan vuosisadan aikana; todennäköisesti ennemmin kuin myöhemmin. Fossiiliyhteiskunnan asteittainen mahalasku ei tietenkään etene kaikkialla yhtäläisesti eikä — etenkään meilläpäin — tarkoita mitään yhtäkkistä siirtymää spektaakkelinomaiseen madmaxeilyyn. Yksityiskohdat ovat luonnollisesti avoimia, tulevien tapahtumapolkujen mutkat hämärän peitossa.

Selvää on nähdäkseni sekin, ettei mikään realistisesti kuviteltavissa oleva — nykyinen tai tuleva — politiikka voi enää “pysäyttää” tai “estää” ilmaston lämpenemistä yli kolmen asteen, saati olennaisesti padota laajenevien ekokatastrofien vyöryn merkittävimpiä seurannaisvaikutuksia. Etenkään nykymuotoista ja -laajuista teollista yhteiskuntajärjestelmää on turha kuvitella voitavan edes keskipitkällä tähtäimellä säilyttää. (Paikallisia toimia ekosysteemien ja pienyhteisöjen resilienssin lisäämiseksi on toki mahdollista, ja varmasti syytäkin, tehdä.)

Eikä missään nimessä pidä unohtaa käynnissä olevista kehityskuluista objektiivisesti musertavinta: monimuotoisuuden häviämistä ja kokonaisvaltaista ei-inhimillisen elämän tuhoa, joka on jo saavuttamassa kuudennen massasukupuuttoaallon mittasuhteet.

En toki suurin surminkaan ajattele, että politiikka olisi nykyisessä tilanteessamme kokonaan voimatonta tai turhaa. Tarkoituksenmukaisen valtio- ja julkisjohtoisen valmistautumisen kautta (vaikkapa ruokajärjestelmän perinpohjaisella uudistamisella, hallitulla talouslaskulla, omavaraisuusasteen lisäämisellä, uudelleenpaikallistamisella) olisi eittämättä mahdollista väistellä pahimpia alamäessä vastaantulevia kuoppia; voisipa joitain elinkelpoisia laikkuja myös tulevia vuosituhansia varten onnistua säästämään. Edessä olevan elintasolaskun karmaisevimpia sosiaalisia seurannaisvaikutuksia olisi ehdottomasti syytä ehkäistä tasa-arvoistavan sosiaalipolitiikan keinoin, ainakin niin pitkään kun moiseen on vielä mahdollisuuksia. Kapitalistisen ekstraktiovimman ja uusfasistisen kuripolitiikan umpikujat tulisi saada vältettyä.

Tärkeintä olisi, ainakin omasta näkökulmastani, saada fossiilivoimainen sivilisaatiokoneisto ajettua alas niin pian ja niin rauhanomaisesti kuin mahdollista. Olisi päästävä alhaisemmalle tuotannon, kulutuksen ja energiankäytön asteelle; mitä pikaisemmin, sitä parempi.

— Tämän verran on itsestäänselvää. Ainakin jos järjen edellytettäisiin vallitsevan. (On sitten oma lukunsa, miksei näin tapahdu eikä lähes varmasti tulekaan tapahtumaan.)

Yhteiskuntiemme teknologisen, sosiaalisen ja taloudellisen kompleksisuuden asteen raju aleneminen on joka tapauksessa edessä; tämä lienee johdettavissa pelkästään siitä biofysikaalisesta tosiosta, että moderninmuotoista teollista yhteiskuntaa ei toden totta ole mahdollista pyörittää millään muulla kuin fossiilisilla polttoaineilla, ja fossiilisten polttoaineiden käyttö tulee ennen pitkää loppumaan, tavalla tai toisella.

Kuolettavan hiilivetyriippuvuutemme ja ehtyvien resurssivarantojemme päälle kun lyödään ilmastonmuutoksen ja muiden nopeasti kumuloituvien ympäristökriisien lähivuosikymmeninä aiheuttamat merkittävät häiriöt vaikkapa ruoantuotantojärjestelmään — ja esimerkiksi infrastruktuurin hapertuminen luonnonmullistusten tiivistyvässä kurimuksessa — alkaa vaikuttaa ilmeiseltä, että ennen pitkää teollisen yhteiskunnan perusrakenteita hajottavien vaikutusten yhteissumma ajaa sitä koossapitävien voimien ohi. Halusimme, toivoimme, rukoilimme niin tai emme.

Edessämme on vuosikymmenten ja -satojen mittainen historiallinen laskukausi, “suuri purkautuminen” tai “suuri yksinkertaistuminen”, Post Carbon Instituten terminologiaa seuratakseni. Epäselvää tosin on, missä määrin holoseenin tasapainotiloista poistuneen, ekologisesti sekasortoisen planeetan luonnonympäristöt ovat enää ihmisyhteiskuntien asutettavissa.

No mutta. Näiden asioiden todistelu tahi tarkempi puntarointi ei oikeastaan kuulu tähän. Kuka tahansa voi selvittää yllämainitut seikat itselleen suhteellisen nopeasti — ja alkaa sitten muodostaa suhdettaan niihin miten taitaa.

Tämän tekstin tarkoitus on toinen: ruopata modernin toivon psykologisia ja maailmankatsomuksellisia syvyyksiä.

Tahdon selvittää, mistä tämänhetkinen pakonomainen toivomme — pakkomme toivoa, halumme toivoa, velvollisuutemme toivoa — oikein koostuu. Ja lisäksi: mitä tarkoittaisi mennä sen tuolle puolen.

Sillä toivon kadottaminen ei kenties olekaan loppu, vaan alku.

(Toivon dramaturgiaa vastaan asettuminen on hankala, järjetönkin teko. Se myös tuntuu siltä. Aavistan, että tämä teksti tulee herättämään osassa lukijoitaan syvää vastustusta. Näille ajatuksille tuntuu itsekin tuskaiselta altistua. Kirjoitan, vaikka kirjoittamiselle ei löydy oikeutusta.

Miksi siis edetä?

Koska muuta ei voi. Tietoisen valinnan sijaan tätä tekstiä kuljettaa eteenpäin pikemminkin sanomisen mykkä pakko. Ruumiin vimma.

Tällä katastrofin partaalla keinahtelevalla ajanhetkellä voin tuskin muuta kuin seurata ruumismieleni ehdottamaa suuntaa, toivottomuuden kysymistä — jos en muusta syystä, niin kaiketi vain estääkseni ajatteluni ja kokemiseni näivettymisen lattean hopingin asteelle. Havaintopiirissäni on jo aivan riittävä määrä valmiiksi pureskeltuja tunnekuljetuksia. Luen, näen ja koen aivan riittävästi maksettuja matseja; tekstejä, joiden toivoa, intoa ja ihmillistä lämpöä (tai vaihtoehtoisesti närkästystä, suivaannusta ja oikeamielistä raivoa) herättävät johtopäätökset on luettavissa suoraan auki niiden lyhyistä, iskevistä klikkiotsikoista.

Jokin minussa pyristelee toisaalle: mitä olisi kirjoittaa ja ajatella niin, ettei ajattelun lopputulema olisi tiivistettävissä 140:een tai edes 280:een merkkiin?

Miten tuntea sivilisaation kriisi — planetaarisen elämän kriisi — pohjaan asti?

Ja, sitten: olisiko mahdollista antaa tyystin toisenlaiselle kokemukselle tilaa?)

Toivon tuolle puolen pääsemiseksi lienee syytä palata sen juurille.

Siksi on tarkasteltava tulevaisuutta; tulevaisuuden käsitettä. Mentaaliskeemoissamme toivo — kuten toivottomuuskin — kytkeytyy kovinkin luonnollisen tuntuisesti ajatukseen tulevaisuudesta. Parivaljakko vaikuttaa takertuneen toisiinsa suorastaan välttämättömyyden rautakahlein. Ei tulevaisuutta ilman toivoa, ei toivoa ilman tulevaisuutta.

On hämmentävää ajatella, ettei näin ole suinkaan aina ollut.

Kuinka niin? — Siitä syystä, ettei tulevaisuuttakaan ole aina ollut.

Historiantutkija Lucian Hölscher kuvaa mainiossa käsitehistoriallisessa tutkimuksessaan Die Entdeckung der Zukunft, kuinka moderni eurooppalainen käsitys tulevaisuudesta syntyi 1700-luvun loppupuolella — murroskautena, jota toinen historiantutkimuksen jättiläinen Reinhart Koselleck kutsui Sattelzeitiksi, satula-ajaksi: siirtymäkaudeksi varhaismodernin renessanssin ja varsinaisen modernin välillä. “Tulevaisuus” oli kahden maailmanjärjestyksen välisen murroksen lapsi.

Esimodernit elämänmuodot eivät tulevaisuutta tunteneet. Ilmiölle ei, herra paratkoon, ollut edes nimeä. Keskiaikaisilla käsityöläisillä ja maanviljelijöillä oli toki käsitys ajakulusta; oli tulevia ajankohtia — kuten huominen, ensi sunnuntain kirkkomatka, tuleva sadonkorjuu, ennen pitkää koittava oma tai läheisten kuolema, perinnönjako tai muu vastaava elämänkulkua rytmittävä sattumus. Mutta tulevaisuutta heillä ei ollut.

Vasta uuden ajan taittuessa kohti 1800-lukua alkoi läntisessä Euroopassa muotoutua nykyisenkaltainen mielle kokonaisvaltaisesta, yhtenäisestä, avoimesta, edessäpäin avautuvasta ajallisesta horisontista. Syntyvän modernin psyykeen puitteissa yksittäiset “tulevaiset” alkoivat levittäytyä aavana näkymänä mittaamattomiin, uuden valtameren tai mantereen tavoin.

Tätä terra incognitaa lähdettiinkin sitten tuota pikaa valloittamaan.

Etenevän modernisaation myötä Tulevaisuus hahmottui yhä enenevässä määrin kaikenmoisen yhteiskunnallisen kuvittelun, halun, suunnittelun ja muokkauksen kohteeksi. Talouden piirissä kehitettiin yhä monimutkaisempia velka- ja sijoitusmekanismeja, jotka perustuivat kotiutumista odottavien tuottolupausten perustalle. Pääomien jatkuvan kasvun dynamiikka raivasi tulevaisuudelle enenevästi tilaa. Yhteiskunnallinen toiminta alkoi nojautua kokonaisuudessaan yhä jyrkemmin eteenpäin, kohti tulevaa aikaa ja siellä realisoitumistaan vartovia rikkauksia.

Tulevaisuus sai eurooppalaisessa hengenelämässä yhä enemmän painoarvoa: siitä alkoi muotoutua kaikkea elämää merkityksellistävä projektiopinta, jonne kaikenkarvaiset toiveet paremmasta kävi mahdolliseksi sijoittaa. Tulevaisuudesta tuli, runoilija Gösta Ågrenin sanoin, ”alue tai vastaus”. Keskiaikaisten merkitysrakenteiden hapertuessa ihmiselämän merkitysydin paikannettiin yhä enenevässä määrin tuohon tulevaan, avoimeen, yhtenäiseksi ja kaikkia koskevaksi miellettyyn imaginaariseen tilaan. Tuo tulevaisuus oli avoin, kaikille yhteinen. Siellä kaikki tulisi olemaan toisin.

Ja mikä tärkeintä, se oli plastinen, muokattavissa. Ei enää kohtalon tai jumalten huomassa, vaan ihmisen tekoa: kartoitettavissa, ohjailtavissa, hallittavissa. Olof Palme kiteytti tämän perimodernistisen näkemyksen vielä vuonna 1972, puheessaan Oberhausenin metallityöläisille:

‘‘Ob sie nun schlecht oder gut ist, so ist die Zukunft doch das eigene Werk des Menschen.’’

“Oli tulevaisuus sitten hyvä tahi huono, se on yhtä kaikki ihmisen omaa tekoa.”

Suomenniemelle tämä uuden ajan tulevaisuus saapui hieman jälkijunassa. Mutta saapuipa kuitenkin.

Lehtimies ja kirjailija Pietari Hannikainen kehitti “tulevaisuus”-sanan modernisoituvan, eurooppalaistuvan yhteiskuntamme tarpeisiin vuonna 1845. Samoihin aikaan hän synnytti kieleemme liudan muitakin edistyksen aikakaudelle tarpeellisia uusmuodosteita. Lista on kuvaava. Tulevaisuuden hannikaislaisia sisaruksia ovat vaikkapa ajanmukainen, alkeiskoulu, huoltaja, julkisuus, kannattavaisuus, kansakoulu, katse, kirjanpito, käsityöläinen, liike, menekki, neuvosto, osake, pöytäkirja, sankaruus, sitoutua, taloudellinen, toimikunta, tukkukauppias, valokuva, varatuomari sekä yhteiskunta.

Tulevaisuus — niin käsitteenä kuin kokemuksenakin — on toisin sanoen ollut keskeinen osa modernisoituvan, kapitalistisoituvan ja byrokratisoituvan maailmanjärjestelmän muodostumista — myös täällä Pohjolassa. Meikäläisittäin se on siis suhteellisen nuori keksintö.

Tulevaisuuden myöhäsyntyisyydestä kielivät, sivumennen sanoen, myös kotoperäiset teonsanamme: suomessa ei tulevalle ole edes omaa verbimuotoa — kuten ei valtaosassa puhuttuja kieliä muutenkaan. Jokainen kielellämme kommunikoimaan pyrkivä tunnistaa, kuinka kömpelöä tulevista tapahtumista puhuminen oikeastaan on: jokin ”tulee tapahtumaan”. Futuuri, vastaisuuden tempus, on ollut pakko konstruoida kieleemme apumuodostein: tilallisen, tarinallisen metaforan avulla. Kuten odotettu vieras, tulevaisuus saapuu luoksemme jostain kaukaa, kävelee pitkin kylänraittia.

Tällä tilallisella vertauksella on omat merkitykselliset konnotaationsa. Niiden ymmärtäminen johdattaa hiljalleen kohti nykytoivon psykologiaa.

Hölscher nimittäin kuvaa, kuinka saksan “tulevaisuutta” vastaava muodoste Zukunft synnytettiin — minkäs muunkaan kuin — kristillisen eskatologian pohjalta. Zukunft tarkoitti saksan kielessä alkujaan suurinpiirtein samaa kuin Ankunft, siis “paikalletulo”, ”saapuminen”. Ja se, mitä keskiaikaisessa maailmankuvassa varsinaisesti odotettiin saapuvaksi, oli tietenkin Vapahtajan toinen tuleminen — saapumisista tärkein.

Jotta ajatus uuden ajan uljaasta Tulevaisuudesta olisi saatu upotettua keskiaikaisen maalaistolvanan kaaliin, oli sakraalin odotuksen aika ja maallinen kalenteriaika romautettava yhteen. Modernin tulevaisuuskokemuksen merkitysvoima imettiinkin voittopuolisesti uskonnollisen vapahduksen horisontista — jota esimoderni talonpoika siis tottakai paremmin ymmärsi. Modernin tulevaisuuden syväpsykologiseksi perustaksi asettui saapumisista, “tulemisista” arkkityyppisin: Zukunft Christi.

Heti luomisensa hetkellä tulevaisuus oli siis paitsi hallittava alue, myös eskatologinen vastaus ihmisen korkeimpaan kaipaukseen: alati tulevainen vapahdus maallisen vaelluksen kurjuudesta.

Ja sitä se on ollut aivan viime aikoihin saakka. Myös suomalaisessa, miten kuten modernisoidussa psyykeessä. Tulevaisuus on ollut paremman elämän, todemman elämän tyyssija. Imaginaarinen manner, jonka karttaruuduissa maallinen ja taivaallinen ovat kietoutuneet iloisesti yhteen.

Vaikkemme sitä tahtoisikaan myöntää.

Asian kerran kunnolla läpi ajateltuaan asia vaikuttaa suorastaan ilmeiseltä: länsimaisen tulevaisuuden pohjasakkana häälyy puolihuolimattomasti sulateltu uskonnollinen odotus, paavalilainen kairos. Tätä tulevaisuuden uskonnollista ulottuvuutta on kenties vielä syytä tutkia hieman tarkemmin.

Yhteiseksi, yhtäläiseksi ja tasavertaiseksi mielletystä “globaalista tulevaisuudestamme” puhuminen kääntyy näet yhäkin sangen helposti eksistentiaalis-uskonnolliseksi tuskailuksi uskosta, toivosta — sekä ahdistuksesta. Tällöin ollaan tiedostamattoman eskatologisen vaikutuksen vallassa.

On esimerkiksi helppoa huomata, kuinka viime aikoina jonkinmoiseksi muoti-ilmaukseksi noussut ”ilmastoahdistus” pitää sisällään paljon muutakin kuin vain konkreettista pelkoa tulevina vuosikymmeninä tapahtuvasta elinolosuhteiden huononemisesta. Affektiin sisältyy myös periuskonnollinen, herätyskristillisyyttä kanavoiva taso: ”huoli sielun pelastuksesta”, psykohistorioitsija Juha Siltalaa fraseeratakseni.

Nykyinen huoli tulevaisuuden tulevaisuudesta onkin monella tapaa sama ilmiö kuin entinen huoli pelastusvarmuudesta, “armon tilassa” olemisesta. Pintapuolisesta postmodernismistamme, metanarratiiveihin kohdistuvasta epäuskostamme ja yleisen skeptisyyden värittämästä kyynisyydestämme huolimatta: tulevaisuus on edelleen sekä paratiisimme että helvettimme.

Tätä kautta tulee kenties ymmärrettäväksi, miksi kristillinen toivon käsite hivuttautuu lähestulkoon automaattisesti sisään ilmastokeskusteluun. Synnistä, syyllisyydestä, hyvityksistä ja muusta sellaisesta nyt puhumattakaan. Me kamppailemme salavihkaa kadotuksen kanssa.

Ajoittain eskatologinen taso pirskahtelee selväpiirteisempänä esiin, kuten vaikkapa nyt koomikko Iikka Kiven äskettäin ulospuuskauttamassa twitter-kommentissa:

”Tosiasia on se, että ekokatastrofia ei voi enää estää. Mutta niin on sekin, että voimme pelastaa vielä hyvin paljon ja varautua asiaan. Ja valitettavasti sekin, että jokainen päivä, jonka tuhlaamme, vie meitä kauemmaksi pelastuksesta.”

Kiven paatosta lainkaan vähättelemättä: kiintoisaa huomata, kuinka tviitin viimeisen lauseen voisi vaivattomasti kuvitella niin Paavo Ruotsalaisen kuin Lars Leevi Laestadiuksenkin suuhun.

Summatakseni: mikäli modernilla toivolla on ollut ydin, on se piillyt uskossa tulevaisuuteen; uskossa ihmiseen sekä ihmisen kykyyn ohjailla tulevien aikojen kulkuja omaksi parhaakseen, omaksi pelastuksekseen — joko yksilönä tai yhteisönä. Parhaassa tapauksessa molempina.

Tulevaisuus on saanut kantaakseen taloudellisten kasvuodotusten vaateet mutta se on myös pantu vastaamaan kaikkiin perimmäisiin kysymyksiin. Moderni psyykkinen rakenne rakentuukin voittopuolisesti velan ja tulevan lunastuksen teemojen ympärille; tulevaisuudesta käsin annetun, suorastaan kosmisen mittakaavan lupauksen perustalle.

Ja tämän lupauksen voin todeta omalla kohdallani lopullisesti rauenneen. Musertumassa on nykyisessä tilanteessamme ennen kaikkea se modernin avaama aikaulottuvuus, jonka ihmisyhteiskunta kuvitteli olevan omissa käsissään.

Ennen tulevia aikoja kolonisoineet laskelmat ja ennusteet ovat muuttuneet hallinnan, vallan ja varmuuden instrumenteista perinpohjaisen hallitsemattomuuden viestintuojiksi. Tulevia vuosia kansoittavat oudot, hallitsemattomat hirviöt: hyökyvät valtameret, palavat metsät, talouskasvun epätoivoiseksi ylläpitämiseksi louhittujen nikkelikaivosten rauniot. Kaikki ne ovat totisesti “ihmisen omaa tekoa”, mutta tuskin enää ihmisen käsitettävissä, saati kontrolloitavissa. Sivilisaation pitkä varjo lankeaa ajan ulottuvuuksien ylle, ja tulee tekemään sitä vielä vuosituhansien ajan.

Totisesti: kipuilumme, kauhumme, välttelymme ilmastokriisin edessä juontuu pohjimmiltaan siitä, että sielullinen perustamme elämän merkityksellistymiselle on kadonnut. Moderni tulevaisuus on lakannut olemasta. Ja mikä painokkainta, se ei tule takaisin. On tosiaan niin, kuten Antti Salminen taannoisessa blogikirjoituksessaan asian muotoilee:

tulevaisuudella, sellaisena kuin se on totuttu ymmärtämään, ei ole tulevaisuutta.

Ja, niin: mikäli tulevaisuudella ei ole tulevaisuutta, mitä toivoa on toivolla?

Mitä mieltä puhua edelleen tuomion ja pelastuksen kielillä?

Ei, tarkoituksenani ei ole missään nimessä väittää, että planetaarisen ekokatastrofin kirvoittama huoli tai sen kirvoittama tarve “toimintaan” tai mikään sellainen olisi sinänsä jotenkin perusteetonta tai ylimitoitettua. Kehityskulut, jotka lähivuosikymmeninä lupaavat kehiytyä auki, ovat totisesti kaameita, järkytystä herättäviä.

Mutta: länsimainen, tuonpuoleisuuteen ja lunastukseen perustuva maailmankuvallinen jäsennys ei meitä tämän uudenlaisen, kohtalokkaan tulevaisuuden ymmärtämisessä tai kohtaamisessa rahtuakaan auta.

Alkaa tosiaan olla selvää, että meitä ei huomispäivän hirviömäiseltä arvaamattomuudelta “pelasta” enää mikään. Tämä sivilisaatio, tämä yhteiskuntamuoto ja sen unelmat ovat itse asiassa jo kuolleet. Antroposeenin kaaoottiset, myrskyisät ja tulvivat maastot tulevat olemaan meidän tulevat maallisten ilojen ja surujen puutarhamme. Noissa maisemissa meidän on, tavalla tai toisella, elettävä. Jos kykenemme siihen ylimalkaan.

Mitään ei voi eikä tarvitsekaan “pelastaa”. On vain opeteltava elämään, jatkuvaksi muuttuvan katastrofin keskellä. Ja tämä tuleva elämämme — mikäli sitä siis ylimalkaan on —ei tapahdu yksin, vaan monenlaisten epäinhimillisten mahtien seurassa; mahtien, jotka eivät ihmisapinoiden ihanteista, mieltymyksistä ja lunastuksen haaveista juurikaan piittaa.

Niin, elämä: sen arvokkuus, sen elävyys, sen jatkuvuus, sen merkityksellisyys…

…kaikki tämä on perustettava tulevaisuuden, edistyksen, pelastuksen, lunastuksen sijaan toisille arvoille. Toisenlaisille, maallisille kokemuksille. Ilman luuloa historian, ajan, kuoleman tai kärsimyksen lopusta.

Ja tässä tehtävässä toivo ei meitä enää auta.

“Mutta onhan toivo nyt vähintäänkin psyykkisesti välttämätöntä!” — minulle vastataan. “Vaikka sille ei olisikaan objektiivisia perusteita, se silti pitää yllä toimintakykyä ja jaksamista. Ilman toivoa ei kukaan voi tulla toimeen! Toivo ei sitä paitsi ole mikään järjen kysymys vaan tahdon, elämisen ja taistelukyvyn välttämätön edellytys.”

En olisi tästä niinkään varma. Ei toivo ainakaan ole kulttuurillisesti universaali ilmiö. Eikä sen historia mitenkään suoraviivainen tai selkeä.

Esimerkin kautta kulkeakseni:

— Eräs länsimaisen kulttuurin vanhimmista säilyneistä myyteistä on kertomus Pandoran rasiasta. (Tai, oikeammin: ruukusta.) Kuten muistamme, tarinassa ylijumala Zeus päättää rangaista ihmiskuntaa rajarikkomuksesta: Prometheus kun on neuvokkuuttaan onnistunut varastamaan tulen jumalilta.

Hesiodos kertoo Töissä ja päivissä, kuinka Zeus kostonhimossaan telkeää kaikki kuviteltavissa olevat vaivat ja vitsaukset erityiseen ruukkuun, jonka sitten antaa jumalten muovaaman ihannenaisen Pandoran (“kaikki-lahjaisen”) kannettavaksi. Pandora toimittaa ruukun Prometheuksen yksinkertaiselle veljelle Epimetheukselle, joka sitten hölmöyksissään avaa sen. Ja niin ruukkuun teljetyt kamaluudet syöksyvät ulos ihmiskunnan vaivoiksi. Sairaus, vanhuus, kuolema…

Viimeisenä pohjalle jää kuitenkin outo otus: Elpis, toivo. (Tai, kirjaimellisemmin tulkattuna, “odotus”.) Ennen kuin se ehtii livahtaa ulos, Pandora sulkee ruukun kannen; Elpis jää säiliöön nalkkiin. Tämän enempää Hesiodos ei runoelmassaan tapahtumasarjaa eksplikoi. Laulaja vain toteaa kuivasti: “niinpä ei ole mitenkään mahdollista paeta Zeuksen tahtoa.”

Uudemman ajan eurooppalaisessa perinteessä myytin tulkinta aiheutti moninaisia kiistoja. Kysymykset keskittyivät erityisesti toivon ympärille. Oliko elpis jäänyt ruukkuun vangiksi, ihmisten tavoittamattomiin? Vai oliko se kannen sulkemisen seurauksena saatu kiinni ja oli nyt ihmisten käytettävissä?

Entä oliko elpis ylimalkaan siunaus vai kirous?

Vallitsevaksi muotoutuneen tulkinnan mukaan elpis tuli ymmärtää muinaiskreikkalaisen antropologian nivelpisteeksi, pelastuksen kipinäksi: se oli raatamaan tuomitun ihmisen lohtu, edistystä lupaava majakka joka auttaa selviämään kohtalon julmista kolhuista. Toisen, pessimistisemmän käsityksen mukaan oli Zeuksen lippaaseen sulkemista vitsauksista kamalin, salakavala hirviö, jonka tarkoituksena oli piinata hankaluuksien ja vaivojen muutenkin piirittämää ihmistä edelleen.

Koska kyseessä on myytti, ”oikeaa” vastausta ei tietenkään ole. Mutta kiinnostavaa koko vyyhdissä on ennen kaikkea tämä: vaikuttaa siltä, että arkaaiset kreikkalaiset eivät pitäneet Pandoran myyttiä tai koko elpiksen ongelmaa kovinkaan olennaisena. Heidän suhteensa toivoon — odotukseen — oli huomattavasti monitahoisempi ja käytännönläheisempi kuin omamme. Pandoran ruukkuun telkeämä elpis ei ollut heille mitään itsessään hyvää tai huonoa: ei elämän mielekkyyden perusta eikä liioin apokalyptisen kauhun siemen. Se oli eräs mahdollinen suhde maailmaan.

Ja ainakin Hesiodoksen — koko ikänsä Boiotian maaseudulla viettäneen viljelijä-runoilijan — mukaan elpikseen oli syytä suhtautua vähintäänkin varauksella. Hänen agraarisesta näkökulmastaan katsottuna se oli epäluotettava, vaarallinenkin otus; Töissä ja päivissä varoitetaan, kuinka liiallisesti “tyhjään toivoon” nojautuva jättää sadon korjaamatta ja tärkeät työt tekemättä. Elpis saattoi siis johtaa harhaan ja hirvittävää kärsimystä. Oikeudenmukaisuuden puolustaminen ja työntäyteinen elämä olikin Hesiodokselle kaikenlaista toivossa elämistä tavoiteltavampaa.

Vasta kristinuskon myötä elpis nostettiin absoluuttiseen, pyhitettyyn asemaansa. “Toivon apostoli” Pietari (tai oikeastaan hänen nimellään kirjoittava tuntematon helleeni) tulkitsi 100-luvulla kirjoitetuissa kirjeissään elpiksen käsitteen uudelleen. Nyt “elävä toivo” sementoitiin vainotun kristityn maailmankokemuksen perustaksi. Uskovaisen elämän punaiseksi langaksi asetettiin jatkuva toivominen: Pietarin mukaan Kristuksen veriuhri oli suonut kristitylle “perinnön, joka ei turmellu, ei tahraannu eikä kuihdu”. Tämä oli hänen transsendentti pelastusvarmuutensa, elävän toivonsa lähde. Tosi elämä oli parousian odotuksessa, toisen tulemisen vartomisessa. Sanalla sanoen: elämä oli toisaalla.

Vasta kristillisessä kontekstissa toivosta tuli siis autenttisen olemisen välttämätön ennakkoehto. Joko sitä oli, jolloin oltiin pelastuksen autuaassa piirissä; tai sitten ei — jolloin kamppailtiin tyhjyyden ja kadotuksen kourissa.

Muinaisesta kreikkalaisesta kokemuksesta käsin asiat näyttäytyvät tyystin toisenlaisina. Hesiodoksen kautta käy mahdolliseksi nähdä toivo kyseenalaisena, suhteellisena; kristillisestä absoluuttisuudestaan, vaativuudestaan ja vapauttavuudestaan riisuttuna. Se ei ole historiallinen, psykologinen tai antropologinen universaali.

Tällöin se paljastaa myös hirviömäisen puolensa.

Taannoisen henkilökohtaisen avustajan työni takia tulin aikoinaan viettäneeksi huomattavasti aikaa eräässä nimeltämainitsemattomassa vuosaarelaisessa kaljabaarissa. Kuten useimmissa lähiökapakoissa, tämänkin kansalaisten olohuoneen nurkkaa hallitsi värivalojaan uutterasti vilkuttava RAY:n peliautomaatti. Monen pitkän iltapäivän ajan tarkkailin tuon lähiöelämän majakan ympärillä pyörivää omalaatuista elämää. Monille baarin asiakkaille automaatin äärellä istuminen oli välttämätön, päivittäin toistettava rituaali. (“Rituaali” tosin kalskahtaa kovin merkitystäyteiseltä verrattuna siihen pakonomaiseen, kokemusköyhään riippuvaisuuteen, jota RAY:n laitteet asiakkaissaan ruokkivat.)

Muistan elävästi erään pitkän iltapäivän, jonka mittaan seurasin automaatin edessä kiikkerällä jakkaralla tasapainottelevaa, nelostuoppien tasaisen virran humalluttamaa eläkeläistä. Kukaan ei kiinnittänyt vanhukseen sanottavampaa huomiota. Tai ei ainakaan halunnut.

Minä sen sijaan jähmetyin katselemaan tätä näkyä. Kohtaus oli liian melodramaattinen ja räikeä ollakseen muuta kuin totta. Hiljaisuuden vallitessa nainen työnsi pelikoneeseen kolikkoa ja seteliä toisensa perään. Samalla kyynelet valuivat pitkin poskia.

Tuossa hetkessä hoksasin jotain: tuo laite myy toivoa. Lähiöelämän syrjäkehällä sinnittelevä vanhus ei tule milloinkaan saamaan koneen sisuksiinsa nielemistä eläke-euroista omiaan takaisin; mitään kouriintuntuvaa vastinetta rakkine ei käyttäjänsä uhrauksille anna. Mutta se suo jotakin muuta, ehdottomasti koukuttavampaa: ohikiitävän toivon tunteen. Vehje annostelee tarkoissa mitoissa toivon kokemusta, jatkuvaa häviävän pientä lupausta jättipotista, paremmasta tulevaisuudesta; ja tuon mikroskooppisen toivon annoksen ajamana ihmisapina on valmis luopumaan vaikka mistä; uhraamaan valtavan määrän aikaa, omaisuutta ja elämää. Tuloksena on tuskaista, dysfunktionaalista, mykkää ja lopultakin merkityksetöntä istumista jakkaran nokassa — muun elämän juostessa ohitse, muiden lajitoverien hyöriessä, puhellessa, nauraessa ja itkiessä ympärillä.

Tuolla hetkellä tajusin — luulin ainakin tajuavani — kuinka toivo on ansa.

Toivo: tyhjä arpa, saippuakupla, joka kiiltävänä poispäin leijaillessaan houkuttelee meidät pois elämisen piiristä. Toivo harhauttaa ja houkuttaa pois senhetkisen kuolevaisen elämän kohtaamisesta — kaikessa sen kamaluudessa, tuskassa, ilossa ja riemussa. Se saa sulkemaan silmät ympäröivältä maailmalta ja siltä, mitä tapahtuu todella.

Meistä on totisesti tehty panttivankeja koskaan realisoitumattomalle tulevalle; elämisen ja mielen merkityksellisyys on pantu kellumaan ainaisesti lunastumattomien lupausten varaan. Ajan akseleista ainoastaan edessä siintävä, koskaan tavoittamaton tulevaisuus on näyttäytynyt mielekkäänä. Psyykkistä maisemaamme tarkastellessa mieleen tulee Paavo Haavikon naseva kuvaus 60-lukulaisuudesta:

Menneisyys on täynnä erehdyksiä. Tulevaisuus on täynnä erehtymättömyyttä. Nykyhetkeä ei ole.

Toivo on nykyään “psykologisesti välttämätöntä” juuri tämän kangastuksen ylläpitämiseksi. Kenties sivilisaation laajenemisaikoina, kasvavien tuottojen aikakausina tällaisen tunteen varaan rakentamisella voi olla ollut perusteitakin. Edistyksen ja kasvavan hyvinvoinnin taivaisiin nousevaa käyrää ylöspäin vaeltaessa aika ei näet merkitse mitään, ellei se lupaa entistä parempaa.

Mutta entä nyt, meille?

Pysytellään vielä hetki peliriippuvaisen hahmossa. Minua kiehtoo siinä moni asia, mutta erityisesti sen kautta paljastuva toivon ja epätoivon dialektinen suhde.

Laitteen käyttäjässään ruokkima perusteeton toivo elää näet jatkuvasta menetyksen kauhusta. Pelitoivoa ruokkii kaihertava puolitietoisuus: jos ja kun pelaamisen lopettaa, joutuu vääjämättä tuijottamaan tyhjentyneen kukkaronsa mustaan kitaan. Kintereillä juoksee koko ajan hajoamisen pelko.

Claes Anderssonia lainatakseni: toivo ja epätoivo asuvat samassa ruumiissa. Tämä suhde on perustava, konstitutiivinen. Toivo ei voisi elää ilman jatkuvaa, musertavaa kadotuksen painoa — eikä epätoivoakaan liioin olisi ilman toivonsykäysten jatkuvaa, addiktiivista pulssia.

Toivon perässä juoksija ei osaa seisahtua; hän ei kohtaa tyhjyyttään, masennustaan; hän jatkaa karkaamista.

Pelikoneriippuvainen vanhus on osuva kuva kulttuurimme suhteesta moneen asiaan — tulevaisuuteen, teknologiaan, kulutukseen, pelastukseen, tieteen mahdollisuuksiin…

…ja pahoin pelkään, että tästä toivon ja epätoivon murhaavasta kaksoissiteestä irtautuminen osoittautuu lajillemme kovinkin vaikeaksi tehtäväksi. Nykyisen pelastusaddiktiomme itseään kiihdyttävä dialektiikka, tämä toivon ja epätoivon hirviömäinen, kuolettava syleily tulee lähes varmasti lähivuosina piiskaamaan oman järjestelmämme yhä korkeammalle taloudellisten pyrkimysten, teknologisen hallinnan ja kaikenkarvaisen utopismin tuulisille huipuille. (Nykyinen Green New Deal ei muuten tässä suhteessa tee kovinkaan suurta poikkeusta.)

Epätoivoinen pyrkimys takertua ainaisesti horisontin taa pakenevaan toivon kipunaan ajanee lähivuosina päättävät tahot ottamaan yhä suurempia ja suurempia riskejä Tulevaisuuden pelastamiseksi. Mitä tahansa, jotta toivo saisi elää! Mitä tahansa, jotta sivilisaatiomme unelmia ei tarvitsisi haudata!

Runsaan vuosikymmenen kuluttua vaikka miten suuruudenhullut, hybriset, epätoivoiset ja juuri siksi niin toivontäyteiset keinot ottaa tilanne haltuun alkavat tuntua mahdollisilta ratkaisuilta — kuten vaikka laajamittainen ilmastonmuokkaus tai vaikka yhteiskunnallisen kontrollin luovuttaminen itseoppivalle keinoälylle. Mitäpä ei toivomme tähden!

Epäselvää on vain, kuinka pitkälle tätä myrkyllistä uhkapeliä ollaan valmiita pelaamaan.

— Sen sijaan, että pystyynkuolevan sivilisaatiomme annettaisiin vain viimein mennä.

Ehkäpä olen liian paatunut. Tai yksinkertaisesti vain lukittunut katselemaan jäätiköiden kiihtyviä sulamisasteita; tuijottamaan yhä edelleen kasvavia päästökäyriä.

Mutta, vastareaktion uhallakin: tuntuu kerta kaikkiaan siltä, että kaikenlaiset vaatimukset tavalla tai toisella “keksiä tulevaisuus uudelleen” tai “löytää uusi toivo” (joko teknologisen harppauksen, rationaalisen markkina- sekä insinöörilaskelmoinnin, radikaalin poliittisen “heräämisen” tai jonkin edellämainittujen yhdistelmän avittamana) jäävät planetaarisen romahdustilamme partaalla junnaamaan samaa vanhaa modernistista mantraa.

Tällaisen toivon politiikan pohjalla piilottelee vanha evankelinen pelastuskertomus, johon minun ainakin on mahdotonta enää kiinnittyä — vaati tilanteemme “ratkaiseminen” nyt kuinka ihmeenomaisia ponnistuksia tahansa. En saata olla havaitsematta, että tämänkaltaisessa toiveikkuuden metafysiikassa hajahtaa yhä vain (fossiilisen) modernin vaatimus tulevaisuuden progressiivisesta kolonisaatiosta, sen valloittamisesta ”takaisin meille”.

Re-claim the future… ja niin edelleen.

Tästä syystä olen päätynyt pohtimaan yhä enenevässä määrin tragediaa.

(Mainittakoon tähän väliin, ettei toivon politiikka ole millään muotoa “edistyksellisten” yksinomaisuutta. Myös kavahdettu perussuomalaisuus on nähdäkseni luettavissa samaan kategoriaan.

Puolueen virallisesti julkituoma asenne ympäristökysymyksiin ei näet niinkään perustu sumutukseen tai typeryyteen… vaan pikemminkin vetoaa laiskaan, passiiviseen toivoon tavallisen elämän jatkumisesta.

Halla-ahon ”valtamediassa” esiintuoma ilmastonmuutoslinja on itse asiassa omassa karmivuudessaan jokseenkin johdonmukainen. Vaikka Persujen suojissa operoi jos jonkinlaista foliohattuilijaa ja denialistia, ei puheenjohtaja kuitenkaan itse kiellä ilmastonmuutosta; eikä sitä kiellä persulaisen ajatuspajan Suomen Perustan julkaisema “Ympäristörealistin käsikirjakaan”.

Pikemminkin puolue tyytyy puolivillaiseen, identiteettipoliittiseen toppuutteluun: eivät asiat ole niin kauhistuttavalla tolalla kuin ”vihervasemmistolaiset” esittävät… Ja jos katastrofi on tullakseen, tulee se joka tapauksessa; mihinkään suureelliseen ei yleensäkään kannata ryhtyä; syytä on lähinnä pyrkiä jatkamaan nykyisiä olosuhteita niin pitkään kuin mahdollista, vahvistaa kansallista yhtenäisyyttä ja, sitäpaitsi ei kukaan oikeasti halua niitä radikaaleja elintason alennuksia joita ilmasto- ja ekokriisin vakavasti ottaminen edellyttäisi.

“Olisitko valmis siihen, että puhelimesi maksaa 10 000 euroa ja saisit sellaisen vain kerran kymmenessä vuodessa?”, Halla-aho kysyy tyttäreltään, ja ajattelee että vastaus on itsestäänselvästi kielteinen.

Juuri tämä on laiskan toivon politiikkaa. Perussuomalaisten ideaaliäänestäjä haluaa toivoa: hän ei vain jaksa kantaa huolta universalistisen Tulevaisuuden tulevaisuudesta. Häntä tympii idealistien ”hysteria” ja ”suhteeton öyhötys”. Persulainen haluaa elää toivossa: mutta yksinkertaisessa toivossa normaaliksi mielletyn arkielämän jatkuvuudesta. Ei mikään muuttua saa…

Tässä onkin ehkä kyse eräänlaisesta modernin tulevaisuuskokemuksen kieltämisestä. Kuten keskiaikainenkin ihminen, persulainen haluaa jatkaa kuin aina ennenkin: päivästä toiseen, kylvöstä sadonkorjuuseen. Ja tässä toiveessa piilee ideologian populistinen voima — pikemminkin kuin toistaiseksi marginaalisessa denialismissa. Miksei saisi tyytyä tavallisen ihmisen kokoiseen, arkiseen s-market-toivoon?

(Omalla tavallaan keskiluokkainen cityvihreä muuten lilluu tässä samassa arkisen jatkuvuuden toivossa — ainakin unelmoidessaan halpenevista sähköautoista, tiivistyvistä ekokaupungeista ja kierrätettävistä biomuoveista, joiden avulla hänen elämäntapansa voisi jatkua mahdollisimman samankaltaisena edelleen…)

Persulainen tulevaisuuden alta vetäytyminen on tietenkin kauttaaltaan tekopyhää ja puolivillaista. Moderni teollinen yhteiskunta — ja etenkin sen energiatalous, jonka perustalle myös perussuomalaisten hellimä “tavallisten suomalaisten” elämäntapa kohoaa — syö edelleen täyttä häkää tulevaisuuden laarista, halusi sen tunnustaa tai ei.

Todellinen länsimaisen moderniteetin aikahorisontista vetäytyminen vaatisi muutakin kuin tätä tolkun hällävälisyyttä. Esimerkiksi talouskasvusta, fossiilisista polttoaineista, kenties modernista teknologiastakin luopumista…

No, nykyisen oikeistopopulismin harrastama puolivillaiseen tulevaisuuden ajattelemattomuuteen vetäytyminen on yhtä kaikki vain leuto väliaste. Verhojen takana vuoroaan vartoo tyystin toisenlainen, väkevämmän mytologisen toivon elävöittämä uusfasismi. Sen piirissä jylläävät uudet toivomisen potenssit: palingeneettisen myytin, yhteisöllisen jälleensyntymän ja kansanruumiin uudistumisen toivontäyteiset, väkivaltaiset teemat. Nämä astunevat lopullisesti esiin, jahka meno käy astetta rankemmaksi; jahka liberaalikonsensuksen mureneminen etenee muutaman harppauksen ja seuraava (viimeisintä taatusti rankempi) finanssikriisi pärähtää käyntiin. Silloin voimme varmasti odottaa tyystin toisenasteista kansakunnan, sivilisaation ja kulttuurin ”pelastamiseen” tähtäävän oikeistoradikalismin esiinmarssia.

Ja se, jos mikä, on toivon politiikkaa par excellence.)

Heiner Müller tavoitteli jotakin, jota voi kutsua traagiseksi kokemukseksi. Elämänsä aikana hän ehti nähdä kolme vallankumousta — fasistisen, kommunistisen ja liberaalidemokraattisen — ja koki myös kaikkien niiden epäonnistumisen. Yhteistä näille yhteiskunnallisille mullistuksille oli, että ne pyrkivät kukin vuorollaan keksimään toivon uudelleen.

Müller tiesi hyvin, kuinka käy yhteiskunnan, joka pyrkii valloittamaan tulevaisuuden oman toiveajattelunsa lipuin ja viirein. Hänellä ei viimeisinä vuosinaan, 1990-alkupuoliskolla ollut moniakaan illuusioita. Silti Mülleriä olisi vaikea kutsua kyynikoksi tai pessimistiksi.

Ennen kaikkea hän oli traagikko.

Vuonna 1985 Müller kertoi eräässä haastattelussa seuraavaa:

Ihmiset kysyvät aina, missä on toivo. Se on kristillinen kysymys. Antiikin kreikkalaiset eivät sitä peränneet: ihmiset eivät eläneet toivoen tai epätoivossa. He elivät. Kristinuskon myötä menetettiin kreikkalaisille ominainen suhde traagiseen, joka merkitsi elämän rikkautta…

Müllerin tulkintaa traagisuuden ja elämänvimman läpäisemistä kreikkalaisista voi tietysti epäillä; kenties se on jonkinlaista liioittelua… kenties se projisoi antiikkiin jotakin hyvinkin modernia ja Müllerille itselleen ominaista.

Mutta viis siitä. Minä koen ehdotuksen elähdyttäväksi. Müllerin eksemplifioima traaginen kokemus puhuttelee minua siksi, että siinä tapahtuminen, elämä, maailma, kaikki koettu koetaan merkitykselliseksi omassa itsessään. Merkitys ei ripustu lupaukseen jostain muusta. Elinvoima ei pohjaa toispuoleiseen symboliarvoon, toisin kuin kristillisessä skeemassa: elämän rikkaus ei virtaa olemiseen sen ulkopuolelta — taivaspaikasta tai paremmasta huomisesta.

Eritoten traagisen kokemuksen voima näyttäytyy sen kyvyssä kohdata hajoaminen ja kuolema. Toisin kuin usein esitetään, traagikko ei fetisoi kuolemaa eikä rakenna sen ympärille kulttia. Hän toteaa sen; hän toteaa kuoleman ja hajoamisen väistämättömyyden samalla tavoin kuin toteaa väistämättömäksi myös peri-inhimillisen tarpeen vastustaa ja paeta sitä.

Yhtä kaikki, traagikko näkee tuhoutumisessa ja häviössä elämänprosessin itsessään. Toivon ja epätoivon tuolla puolen avautuu elämisen ja kuolemisen leikki sellaisena kuin se tässä ja nyt on; elämän virta vailla pelastuksen horisonttia. Nykyisen yhteiskuntamuotomme kuolema on kyettävä nimittäin paitsi hyväksymään, myös elämään läpi.

Tuon kipeän kohtaamisen myötä voi antaa sen, joka on menevä mailleen, todella mennä mailleen.

Eikä traaginen asenne nykyisiin katastrofaalisiin olosuhteisiimme vähennä piiruakaan voimaa inhimillisen arvokkuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta taistelemisesta. Päinvastoin. Vaatimus oikeudenmukaisuudesta on ehdoton ja itsessään pätevä; se ei edellytä toivon horisonttia. (Kysykää vaikka Antigonelta.) Oikeudenmukaisuuden vaatimus on pätevä alati, tässä ja nyt, oli maailmamme tuhoutumisen partaalla tai ei.

Etiikan perustaminen toivoon on kyseenalaista. Etiikan perustaminen yhdessä-olon väistämättömyyteen on viisautta.

Eivätkä liioin elämän kauneus, hyvyys tai elinvoima katoa miksikään, vaikka ne koetaankin elämän hajoamisen hetkellä.

Tässä pisteessä olen tänään: kieltäydyn asettamasta nyt elettävänä olevien huterien hetkien valovoimaa mihinkään tuonpuoleiseen, mihinkään tulevaan parannukseen, heräämiseen tai käänteeseen kohti parempaa.

Taistelu, kapina; niidenkin arvokkuus ja voima on niiden itsensä periksiantamattomassa ylväydessä.

Silti, joka päivä on opittava hyväksymään se mitä ei voida hyväksyä. Meitä ympäröi ristiriita, jonka keskellä ei voi olla. Ja jossa on silti oltava.

Filosofi Simon Critchleyn mukaan traaginen kokemus syntyy tilanteessa jossa kaikki mahdolliset toiminnan vaihtoehdot ovat kehnoja tai ristiriitaisia. Tragedia onkin Critchleylle kriisiaikojen taidemuoto; taidemuoto, jota tarvitaan ”aikojen ollessa sijoiltaan”: kun kaikki on vinksallaan, ja jotain on silti tehtävä.

Critchleylle tragedia on myös “aikamme hätäjarru”. Osoittaessaan, kuinka altista elämä on voimille, jotka ovat hallintamme ulottumattomissa, se näyttää mikä meissä on haurasta, hidasliikkeistä ja häviävää. Traagisessa kokemuksessa itseys altistuu omalle ulkopuolelleen, subjektin radikaali riippuvaisuus toisista — niin ihmisistä kuin muistakin elollisista — tulee kohdattavaksi.

Jos jotain tavoiteltavaa on, on se tuon altistuksen opettelemisessa.

Toivo — sikäli kun tarkoitamme sillä kristillisen pelastusvarmuuden kaltaista tukeutumista tulevaan — on nykyisellään pakko menettää, jotta elämisessä olisi enää mieltä.

Jos minulta kysytään, on koko lailla varmaa, että viiden vuoden päästä päästökäyrät kipuavat edelleen, turhanpäiväiset kulutustavarat rahtaantuvat yhä valtamerien ylitse, vesisärötys nyhtää viimeisiä hiilivetyjä irti maaperästä ja koralliriutat jatkavat vaalenemistaan.

Kymmenen vuoden päästä? — No, herran haltuun.

Leijonanosa katastrofista on jo oikeastaan kirjattu biofysikaalisiin järjestelmiimme sisään. Niin perusteellisesti olemme tulevaisuuden kolonisoineet. (Kenties osin tahtomattamme, mutta silti.) Ajan valloittamiselle perustunut yhteiskuntamme ei pääse omasta pitkästä varjostaan eroon noin vain; nykyisellään sivilisaation musta laahus lankeaa satojen, tuhansien, satojentuhansien, miljoonienkin vuosien päähän.

Tietenkin sitä tahtoisi jonkin käänteen tapahtuvaksi. Mutta vaikka kuinka “hyvät voimat” pääsisivät huomispäivänä valtaan, tulevaisuus ei missään kuviteltavissa olevassa muodossa — vaikka kuinka edistyksellis-tekno-ekososialistisessakaan skenaariossa — voi tulla tarkoittamaan jotain sellaista, että tulevaisuudessa ”kaikilla on tesla”.

Ja ilmasto lämpenee kolme astetta joka tapauksessa.

Mutta elämä, se on tänään, eilen ja huomennakin.

Se saattaa olla taisteleva. Se saattaa olla vetäytyvä. Se voi olla heikko, tai äärimmäisen väkevä; masentunut tai mielipuolisen mielekäs. Täynnä huumaannuttavaa kauneutta tai sisuksiavääntävää surua. Se voi käydä puskutraktorien eteen makaamaan; se voi kirjoittaa antiikin kirjallisuudesta tutkielman, jonka lukee vain kourallinen ihmisiä; se voi nousta kapinaan; se voi päättää olla piittaamatta mistään; se voi muuttaa autiomökkiin; se voi jäädä kaupunkiin; se voi tahtoa itselleen vain hetkisen lepoa; se voi syödä juoda naida — tai olla ilman näitä kaikkia.

Mutta minulle se on tästä lähin ilman toivoa huomisesta. Ilman toivoa mistään tulevasta.

Ja tämän kunnolla hyväksyttyäni voin ehkä alkaa harjoitella sitä, mitä Antti Salminen ehdottaa:

“uudisasuttaa tulevaisuuden raunioita.”

Pari viikkoa sitten istuin aamupalapöydässä nelivuotiaan poikani kanssa. Tavallista pitemmän vaitiolon jälkeen hän kysyi äkisti, selvästi asiaa pohdiskeltuaan: “kuolevatko kaikki?”

– Kyllä kaikki kuolevat, vastasin puolihuolimattomasti puurokupin takaa.

Epäuskon sekainen hymy levisi lapseni kasvoille. Hermostuneesti naurahtaen hän totesi, ikään kuin itseään vakuutellen: “ei, eivät kaikki kuole”. Asiaa sen kummemmin pohdiskelematta toistin vastaukseni.

Nyt poikani alkoi hätääntyä. “Ei, kyllä jotkut kuolee, mut ei kaikki”, hän sanoi, edelleen hermostuneesti nauraen.

Vasta nyt tajusin tilanteen painon. Kasvatus sisältää kaiketi lukemattomia tällaisia hetkiä — tiivistymiä, joiden ennalta-arvaamattomissa poimuissa olemassaolon perusasiat iskostuvat pieneen mieleen. Luulenpa, että niistä merkittävä osa lipuu ohitse hiljaa, vanhempien huomaamatta.

Nyt olin onneksi tapahtumien tasalla. Tajusin, että asia oli pakko kohdata koko sillä eksistentiaalisella painolla, jolla se pienen ihmisen tajuntaan oli äkkiä iskenyt.

Otin nyt jo tyystin neuvottomaksi menneen lapsen syliini ja asetuin hänen kanssaan sohvalle istumaan. Poskille alkoivat nousta epäuskoiset kyyneleet. “Ei se ole niin, ei ole…” Kohta minua vaadittiin myöntämään, ettei kuolema ole niin ehdotonta: se ei koske kaikkia, vain joitakuita, mutta ei kaikkia — eikä etenkään äitiä, isää, mummia, pappaa…

Mielessäni pyöri kaikenlaisia pakoreittejä. Voisiko tätä periksiantamatonta totuutta jotenkin lieventää? Voisiko sen tehdä jotenkin vähemmän ehdottomaksi?

(Mielessä ehti vilahtaa sivuajatus: onko olemassa ihmisiä, jotka tässä tilanteessa voisivat valehdella? Vaikka vain lapsen hätää lievittääkseen? Tai, vielä kiintoisammin: onko olemassa ihmisiä, jotka tässä tilanteessa voisivat sanoa, että kuolema ei ole ehdotonta — ja uskoa siihen itsekin? Niin, mitä transhumanisti sanoo omalle lapselleen?)

– Kyllä kaikki kuolevat, mutta eivät vielä, vastasin. — Eivät vielä pitkään aikaan…

Sitten selitin pitkällisesti ja rauhassa, kuinka kaikki elävät olennot — ihmiset, linnut, sammakot, hyttyset — ennen pitkää kuolevat. Ensin ne syntyvät, ovat lapsia, sitten aikuisia, lopulta vanhuksia, ja sitten menevät pois. Kuinka kaikki elävät aikansa. Ja kuinka aina tulee uutta elämää: uusia ihmisiä, uusia lintuja, sammakkoja, hyttysiä. Kuinka tämä jatkuva kuoleminen ja syntyminen kuuluu elämään. Ja kuinka meidän omaan kuolemaamme on vielä aikaa. Että se tapahtuu vasta kun me olemme vanhoja.

Kaivoin esille 80-luvulla otetun valokuvan omista isovanhemmistani, nyt jo edesmenneistä. Kuvassa minä istun nelivuotiaana heidän välissään kesämökimme kuistilla. Katselimme poikani kanssa kuvaa pitkään, puhuimme siitä; isovanhemmista, vanhemmista, vanhenemisesta ja ajankulusta.

Ja siitä, kuinka emme kuole nyt, emme tänään. Emme vielä pitkään aikaan.

Ja kuinka me kaikki rakastamme toisiamme. Nyt. Tänään.

Näihin vastauksiin poikani vähitellen tyytyi.

Sitten me lähdimme ulos: pyöräilemään, maauimalaan, syömään jäätelöä.

On 14. heinäkuuta 2019. Saan tekstin viimein valmiiksi.

Luen sen kertaalleen läpi. Se kauhistuttaa, hävettää. En tiedä mitä siitä ajattelen. En tiedä mitä siitä ajatellaan. En tiedä uskonko siihen. En osaa enää sanoa. Se oli silti kirjoitettava.

En jaksa epäillä. Olkoon valmis. Valmiimmaksi en tällä kertaa tule. Pitemmälle en onnistu kulkemaan.

Tarkistan ilmakehän hiilidioksidikonsentraation. Se on 412.93 ppm. Minä synnyin marraskuussa 1984. Silloin tuo luku oli 343.10 ppm.

En tiedä, voinko koskaan ymmärtää näiden kahden numeron välistä etäisyyttä.

Istun sohvalla, hiljaa. Sitten nousen kirjahyllylle.

Vuotta ennen syntymääni Samuel Beckett sai valmiiksi kenties kauneimman proosateoksensa Worstward Ho. Luen pikku kirjan pimenevässä Käpylän illassa kertaalleen läpi.

Teksti päättyy sanoihin:

At bounds of boundless void. Whence no farther. Best worse no farther. Nohow less. Nohow worse. Nohow naught. Nohow on.

Said nohow on.