Paranoian laki

Tavoite on parantaa kansallista turvallisuutta, koska toimintaympäristö on muuttunut.

Tätä kirjoittaessani (torstaina 25. tammikuuta) sisäministeri Paula Risikko pitää oikeusministeri Antti Häkkäsen sekä puolustusministeri Jussi Niinistön kanssa valtioneuvoston linnassa tiedotustilaisuutta uudesta tiedustelulainsäädännöstä, joka toteutuessaan antaisi poliisille historiallisen laajat urkinta- ja tiedusteluoikeudet.

Ministereiden puheenparret ovat pinnaltaan virkamiesmäisen viileitä, mutta niiden takaa erottuva tahto sitäkin vimmaisempi: tiedustelulainsäädäntö on saatava läpi mahdollisimman pian, perustuslakia on nopealla järjestelyllä muutettava.

Meille kerrotaan, ties kuinka monetta kertaa, kuinka Suomi ei ole enää lintukoto; vanhoihin itsestäänselvyyksinä pidettyihin totuuksiin ei käy enää luottaminen. Kaikki on muuttunut. (Taas.)

Joku saattaisi puhua viattomuuden menetyksestä. Joku kylmäpäisestä realismista. Joku hysteriaa lietsovasta liioittelusta, jonka päämääränä on postmoderni poliisivaltio, uudenmuotoinen surveillance state.

Toisaalta, kenties kyse onkin vain nykyiseen psykopoliittiseen maailmanjärjestykseen asettautumisesta. Emme voi tietenkään olla asiasta varmoja.

Ja juuri siitähän tässä kiikastaakin.

. . . . . . .

Yle ehti jo uutisoida asiasta hermopäätteitä kutkuttelevan otsikon voimin:

“Milloin poliisi saa lukea sähköpostejasi ja kuunnella baarikeskustelujasi?”.

Toivottavasti ei koskaan. Kuulostaa pelottavalta.

Tiedotustilaisuudessa pitämässään puheenvuorossa puolustusministeri Jussi Niinistö puolestaan maalailee koko lailla epämääräisiä, mutta jokseenkin rajuja näkymiä “kansallisista uhista” ja muista jossain tuolla ulkona häilyvistä pelon horisonteista. Toteutuessaan laki antaa meille tällaisilta hirveyksiltä vähimmäissuojan. Se ei kuulemma ole ketään suomalaista vastaan… ja suojelemiseksemme oikeastaan täysin välttämätön. Vai täytyykö meidän jäädä odottamaan seuraavaa “vakavaa tapausta”?

Toivottavasti ei. Kuulostaa pelottavalta.

Oli mikä oli, Jokin meitä siis tuntuu uhkaavan.

Mutta kuka tai mikä? Riippuu keneltä kysytään. Joko kyseessä on kuka hyvänsä baarimikko, joka on pian Supon salakuunteleva agentti; joko se on puhelintasi kuunteleva virkamies, tai sitten kuka tahansa kadunmies joka saattaa paljastua potentiaaliseksi terroristiksi, pommimieheksi, puukottajaksi tai venäläiseksi myyräksi — ken tietää… Oikeastaan kuka hyvänsä voi olla potentiaalinen tuhotyön suunnittelija.

Voi tätä salakähminnän, mysteerihahmojen kavalkadia. Kuka siis suojelisi meitä?

Ja keneltä?

. . . . . . .

A paranoid is someone who knows a little of what’s going on.

– William S. Burroughs

Ennen 1800-lukua vainoharhaisuus lienee ollut voittopuolisesti kuninkaiden ja ylimysten etuoikeus. Vanhan maailman feodaalipalatseissa ja kartanoissa oli syytäkin pelätä salaliittoja — varjoissa viuhuvia viittoja, tikareita ja myrkkymaljoja. Suurimmalle osalle väestöä paranoia, jatkuvan epämääräisen pelon ja vainottuna olemisen kokemus, lienee kuitenkin ollut jokseenkin vieras olotila.

1800-luvun alussa paranoia alkoi sitten demokratisoitua. Ensin se eriytettiin ja diagnosoitiin; syntymässä olleen kuriyhteiskunnan mentaali-instituutioiden uumenissa paranoia paikannettiin psykoottiseksi anomaliaksi, mielenhäiriöksi. Paranoia — kirjaimellisesti mielen (nous) vieressä (para) oleminen: tila, jossa todellisuuskäsitys vakavasti horjuu, johon usein kytkeytyvät suuruudenhullut kuvitelmat. Patologisen paranoidi yksilö kuvittelee itseään jahdattavan ja uhattavan kaikilta suunnilta. Ja ennen kaikkea, hän kuvittelee itsensä niin merkittäväksi, että joku saattaakin häntä vainota.

(Mielenkiintoista on huomata vainoharhaisuuden ja vallan välinen kytkös: missä valta — todellinen tai luuloteltu — siellä epäluulo, vaino ja vainoharha.)

Mitä pitemmälle modernisaatio ja demokratisoituminen modernilla ajalla etenee, sitä kattavammin paranoia kuitenkin laajenee koko yhteiskunnalliselle kentälle: hyvällä omallatunnolla voisikin väittää, että 1900-luku on poliittisen paranoian kultakautta. Kaikkiin viime vuosisadan suurimpiin historiallisiin leimahduspisteisiin kytkeytyy laajalle leviävän vainoharhaisuuden psykososiaalinen elementti.

Paranoia muotoutuu merkittäväksi poliittiseksi vaikuttimeksi kaikissa uudemman ajan keskeisissä murroskohdissa: natsien levittämät fantasiat juutalaisten salaliitosta, Stalinin paranoidit puhdistukset, kylmän sodan kommunistikauhu... Jopa 60-luvun lopun edistyksellisten liikkeiden taustalla häilyvät erimuotoiset vainoharhan figuurit CIA:n vastatiedusteluohjelmien, valtiosalaliittojen ja sen sellaisten muodoissa. Kaikki modernit poliittiset vallan konfiguraatiot käyttävät suuremmassa tai pienemmässä määrin käyttövoimanaan vainoharhaa — jostain yhteiskunnallisista liminaalitiloista nousevaa epämääräisen uhan kokemusta.

Mitä lähemmäs nykyhetkeä tullaan, sitä perusteellisemmin, tasaisemmin ja horisontaalisemmin paranoia leviää yhteiskunnan kaikkiin kerrostumiin: salaliittoteorioista tulee hiljalleen tavallisen kansan ajanvietettä — ja samalla käypä tapa jäsentää poliittista todellisuutta. Olen itsekin lähiökulmien kuppiloissa istuneena saanut osani milloin mistäkin chemtrail- tai hanavedessä fluoria-teorioista. Illuminati- ja bilderberg-vedätyksistä nyt puhumattakaan.

Mutta miksi? Minkä tähden? — Vastausta on vaikea hahmottaa. Mutta selvää on, että nykyään me elämme kaikkialle levittäytyneen kontrollin yhteiskunnassa. Ja on mahdotonta kuvitella tällaista kontrollia ilman laajalle levinnyttä, yleistynyttä ja vapaana leijailevaa pelonsekaista epäluuloa.

. . . . . . .

I can feel the heat closing in, feel them out there making their moves, setting up their devil doll stool pigeons…

– Burroughs, Naked Lunch

William S. Burroughsin tuotanto, etenkin sen 60- ja 70-lukujen villeimmässä vaiheessa, on suurta paranoian runoutta. Tuntematon uhka, kontrolli, hallinnan ja riivauksen vaara tihkuu Burroughsilla jokaisesta katukivestä ja viskilasista. Milloin tuntematon taho hallitsee ruumiita, milloin mieliä; milloin kadunmiehiä, milloin pultsareita, milloin kadettikoululaisia; milloin lapsia, milloin aikuisia; milloin aikaa, milloin avaruutta… Burroughsin houreissa totaalisen vierauden ja ulkopuolisen hallinnan uhka valtaa ruumiin, mielen sekä kielen yksityisimmätkin sopukat.

Toki paranoidia kirjallisuutta ovat kirjoittaneet loisteliaalla tavalla muutkin; etenkin Philip K. Dick ja Thomas Pynchon ovat kyenneet kutomaan uskomattomia vainoharhan kudelmia. Mutta Burroughs on omassa lajissaan ylittämätön. Hänelle paranoia on todellisuutta itseään hallitseva periaate: keskukseton, loputtomiin muuntautuva, liukeneva — ranskalaista muotifilosofiaa lainatakseni, äärettömiin deterritorialisoituva — maailman konstituution peruslainalaisuus. Olennaista ei Burroughsilla lopulta ole, kuka salaperäisen uhan, jatkuvan kuumotuksen (the heat) takana lopulta oikein on, vai onko edes kukaan. Kenties “se” on CIA, kenties paholaismaiset lääkeyhtiöt; kenties ulkoavaruuden liskot, kenties atsteekkien haamut tai natsit, tai mahdollisesti nämä kaikki, toisiinsa solmiutuneina…

Burroughsilla vainoharha tunkeutuu syvälle todellisuuden kudokseen: ruumiiseen, tiedostamattomaan, historiaan. Ensisijaista on vainon tuntu: kokemus nimettömästä, koko ajan kannoilla liikkuvasta uhasta, jonka välttely alkaa tietoisuuden heräämisestä, ensimmäisistä lausutuista sanoista eikä se koskaan laannu. Paranoia on kokonaisvaltainen eksistentiaalisen virittäytymisen muoto, koko Burroughsin kirjallisen tuotannon alku- ja päätepiste; se pitää yllä kirjailijan loppumattomalta tuntuvaa hourailua, syöksee eteenpäin kielikuvien, figuurien ja yksityiskohtien virtaa.

Konkreettinen vainoaja on tässä kuviossa oikeastaan toissijainen figuuri, ja loppujen lopuksi niin on vainon kohdekin, siis itse kertoja-päähenkilö. Ensisijaista on itse vainon kokemus, sen todellisuus: Paranoian Laki. The heat. Kaikki perustuu siihen. Sekä uhka että uhattu, sekä suojeltava että suojelija, kaikki nousevat kaikkialle levinneestä Paranoian maaperästä, vallan verkostosta, joka edeltää jokaista yksittäistä ihmissielua ja valtaa heidät kokonaan.

Kenties yhteiskunnassa, josta kaikki keskinäisen luottamuksen rakenteet on purettu, vainoharhaisuus on rationaalisin mahdollinen reaktio.

. . . . . . .

No, mitä tällä kaikella on tekemistä nykysuomen ja uuden tiedustelulain kanssa? — Palataan hieman taaksepäin. Risikko, Niinistö ja Häkkänen puhuvat “toimintaympäristön muutoksesta”. Pintapuolisesti he tarkoittavat tietenkin uusia kyberturvariskejä, kansainvälistä terrorismia, sen verkottuneisuutta jne. Mutta tämä saattaa olla toissijaista.

Voi olla, että laajemmassa historiallisessa katsannossa ministerien mainitsema “toimintaympäristön muutos” tarkoittaakin sitä rajua psykohistoriallista muutosta, jonka kylmän sodan loppuminen sysäsi liikkeelle. 1990-luvulle saakka länsimaisia yhteiskuntia jäsensi näet paranoidin projektion suhteellinen selväpiirteisyys: vihollinen, uhan lähde oli viime kädessä Neuvostoliitto. (Joissain tapauksissa, etenkin kun tilanne kävi sotkuisammaksi, se saattoi olla myös fasismi tai vielä epämääräisempi “totalitarismi”.)

Neuvostoliiton romahtaminen, jota sen tapahtuessa juhlittiin demokratian voittona ja historian loppuna, syöksi koko kylmän sodan poliittista tasapainoa hallinneen paranoidin rakenteen kriisiin. Kontrollivallan rakenne alkoi horjua. Tarvittiin uusi uhka, uusi vaara jolla perustella massiivisten tiedusteluorganisaatioiden ylläpitoa ja poliittisen vallan ideologinen tausta.

Ja niinpä paranoia — lähtökohtainen todellisuus — alkoi etsiä uusia kiinnepisteitä.

Kysymys oli, ja on edelleen: kuka meitä nyt uhkaa?

Länsimaisen turvallisuuspolitiikan historia on 1990-luvulta lähtien ollut enemmän tai vähemmän pyrkimystä keksiä mahdollisimman tenhoava vastaus tähän kysymykseen; yritystä tuottaa ne konkreettiset hahmot, joihin paranoidi valta voisi uudessa geopoliittisessa tilanteessa kiinnittyä. Joitain vastauksia 2000-luku on tietty tuonutkin tullessaan. Arvaatte varmaan, mitä tarkoitan.

Näistä vaaran figuureista huolimatta ongelmaa ei yhäkään ole saatu lopullisesti ratkaistua. Uhka on vieläkin sangen sumea, epätarkka ja epämääräinen.

. . . . . . .

Kuka meitä nyt uhkaa?

Kysymys tuntui leijuvan paksuna ilmassa tiedustelulainsäädäntöä käsitelleessä tiedotustilaisuudessa. Ensisijainen lähtökohta koko valtiorakenteen tuottamassa diskurssissa on, että meitä uhataan ja että tähän uhkaan on vastattava. Toissijaista on, minkä konkreettisen figuurin uhka omaksuu — jos nyt minkään. Joku, Jokin Toinen, vaarantaa olemisemme: meidän on varustauduttava.

Väittäisinkin, että Suomen tämänhetkistä poliittista ilmapiiriä hallitsee burroughsilainen paranoia. Kyse on kollektiivisesta mentaliteetista, tavasta konstituioida maailma. Tämä paranoidi mentaliteetti ei ensisijaisesti perustu tosiasioihin, vaan takertuu niihin ja käyttää niitä jälkikäteisesti hyväkseen: vainoharhaan syöksyvä psykososiaalinen rakenne poimii esiin kaikki itseään ruokkivat signaalit ja tapahtumat — voimistaakseen omaa ääntään. Tätä tapahtuu pitkin koko yhteiskunnallista kenttää. Niin poliittisten vallankäyttäjien, median, kuin näiden kriitikoidenkin osalta.

. . . . . . .

Tähän kohtaan voisi muotoilla tämän vainoharhaisen kontrollipolitiikan yleisen maksiimin, joka kulkekoon nimellä Paranoian laki: meidän täytyy tehdä näin, koska Joku Toinen voi jo tehdä samoin — ja vielä pahempaakin.

Mikäli emme nyt hyväksy kavennuksia kansalaisoikeuksiimme, käy väistämättä niin että Joku Toinen pääsee edellemme — ja vahingoittaa meitä kohta sitäkin vakavammin.

. . . . . . .

Korostettakoon tässä kohdin, että en millään muotoa halua ottaa kantaa Suomen turvallisuustilanteeseen enkä minkään terroriuhan tai hyökkäyksen todennäköisyyteen yleisemminkään. Minulla — kuten ei juuri kenelläkään muullakaan — ei ole mitään tietoa siitä, minkälaisia uhkia Supo arvioi Suomeen tällä hetkellä kohdistuvan, eikä liioin käsitystä siitä, millä tavoin näihin uhkiin olisi mahdollista tai perusteltua vastata. Tarkastelen tässä yksinomaan sitä psykososiaalista ilmapiiriä, joka turvallisuus- ja tiedustelukysymysten yllä tätä nykyä leijuu.

Tämän saman vainoharhan ilmaston, eskaloituvan paranoian logiikan voi näet myös nähdä läpäisevän koko nykyistä etiikkaa, teknologiaa ja yhteiskunnallista vastuuta koskevan keskustelun.

. . . . . .

Viime joulukuussa Vice uutisoi oudosta ja hälyttävästä kehityksestä nettisfäärissä: nimimerkillä deepfakes kulkeva Redditin käyttäjä oli onnistunut tuottamaan erinäisiä seksivideoita, joissa alkuperäisten pornonäyttelijöiden kasvot oli korvattu Scarlett Johanssonin ja Emma Watsonin tapaisten julkkisten kasvoilla. Videot ovat yhäkin netissä saatavilla. Ne ovat erehdyttävän aidon näköisiä — ja ne on tehty käyttämällä yksinomaan avoimessa levityksessä olevia videoita, kuvia, työkaluja ja algoritmeja.

Tämän informaatioteknologisen “kehitys”kulun seuraukset ovat tietenkin mitä kyseenalaisimmat — niin valevideoihin päätyvien näyttelijöiden ihmisoikeuksien kuin yleisemmän medialuotettavuudenkin kannalta. Kuten Vice toteaa, olemme pian tilanteessa, jossa kuka tahansa voi luoda kenestä tahansa sangen aidon näköisen videon tekemässä, no, mitä tahansa. Kuten vaikka harrastamassa seksiä.

Tällaisen “demokratisoituneen” kuvamanipulaation mahdollisuuden eettiset ja poliittiset implikaatiot ovat tietenkin paitsi valtavat myös melko pelottavat. Niinpä artikkelissa haastateltu keinoälytutkija penääkin “massiivista julkista keskustelua” asian tiimoilta. Tutkijan mukaan “meidän” on vakavasti alettava puhua niistä standardeista, joilla tällaisia ja vastaavia teknologioita voitaisiin valvoa ja rajoittaa.

Valitettavasti artikkelin lukijalle tuntuu tässä kohdin jo käyvän selväksi, mikä totuus asiasta tulee olemaan: mitään massiivista julkista keskustelua ei tulla käymään. Ja vaikka käytäisiinkin, sen myötä tuskin voidaan estää deepfakesin harrastaman tällaisen toiminnan yleistymistä. Kasvonvaihtoteknologian seurauksista tuskin tullaan käymään suurta julkista debattia. Jokuhan saattaisi yhä odottaa sitä suurta julkista keskustelua, joka ministerien vaatimista uusista tiedusteluoikeuksista tulisi käydä. No, melko lailla turhaan.

Näin nämä asiat vaan menevät. Loppujen lopuksi kaikki vain liukuu ohitsemme: tätä on poliittinen apatia vuonna 2018.

Eettistä säätelyä ja kansalaisyhteiskunnan kontrollia penäävän tutkijan äänessä onkin kuultavissa tietty voimattomuus. Voimme paikantaa saman voimattoman sävyn vaikkapa niissä huolestuneissa äänenpainoissa, joilla joku Elon Musk yrittää vaatia esteitä tekoälyn sekä automatisoitujen aseiden kehittämiselle. Hyvä ajatus, oikea ajatus, mutta eihän se nyt mitään auta.

Ja miksi? — deepfakes antaa Vicen artikkelissa tähän oman kyynisen vastauksensa.

I asked deepfakes whether he considered the ethical implications of this technology. Did consent, revenge porn, and blackmail enter their mind while developing this algorithm?

“Every technology can be used with bad motivations, and it’s impossible to stop that,” he said.

It’s impossible to stop that. Teknologisen kehityksen kiihtyessä, informaatioteknologisten innovaatiosfäärin eskaloituessa koko sitä johtavaksi imperatiiviksi tuntuukin paljastuvan, kerta toisensa jälkeen: “tämä saattaa olla moraalitonta, mutta ei sillä ole mitään väliä, koska joku toinen tekee sen ennen pitkää kuitenkin”.

Tämä, jos mikä, on paranoiaa. Juuri sitä vainoharhaisen, kaikkialle levittyneen ja nimettömän projektion järjestelmää, joka “meitä” viime kädessä hallitsee, ja joka vie meidät yhä syvemmälle — toisaalta pelkoon, toisaalta apatiaan.

Niin yksilöt kuin julkiset instanssitkin.

. . . . . . .

Joku Toinen: verkottuneen, globalisoituneen, kaikkialle levittyneen, imperiaaliseksi kontrolliverkoksi muuttuneen järjestelmämme varsinainen subjekti.

“Joku Toinen tekee sen ennen pitkää kuitenkin.” Oikeastaan Joku Toinen on jo tehnyt sen. Joku Toinen käyttää jo tietoverkkoja kotipommien rakentamiseen ja terrori-iskujen suunnitteluun. Joku Toinen vakoilee jo sinua nettikamerastasi. Joku Toinen kehittelee jo kaiken maailman feikkausalgoritmeja. Joku Toinen on jo hyväksynyt nämäkin lait. Ja siksi minä voin tehdä nyt mitä tahansa haluan.

Joku Toinen on se kaikkialle levinneen paranoidin rakenteen edellyttämä nimetön agentti, johon vetoamalla kaikki eettiset standardit voidaan pyyhkiä olemattomiin. Joku Toinen hävittää yhteisvastuun ja luottamuksen käsitteet.

Joku Toinen voi tehdä sen, Joku Toinen on jo tehnyt sen: enkä minä ole tekemisestäni oikeastaan minkäänlaisessa vastuussa. Minähän vain reagoin siihen, joka on jo tapahtunut. Kollektivoituvan, anonymisoituvan teknologisen kehityksen juoksussa futuuri ja preesens, konditionaali ja indikatiivi, vastuu ja vastuuttomuus rysähtävät yhteen: se mitä voidaan kuvitella tehtävän on oikeastaan jo tehty, eikä se minun syytäni ainakaan ole. Oikeastaan minähän toteutan vain sitä, mitä Joku Toinen on jo keksinyt, tai olisi voinut keksiä.

Mikä hyvänsä paranoidi kuvitelma on jo jossain virtuaalitodellisuuden kolkassa todellisuutta ja sen nojalla meillä on oikeus tehdä mitä hyvänsä.

Ja niinpä “me” — vaikkapa nyt ministerit — emme tiedustelulainsäädännökään osalta pyri oikeastaan tekemään mitään uutta, mullistavaa tai radikaalia: kaikki on oikeastaan jo tapahtunut, tämä on vain tekninen toimenpide. Me emme ole varsinaisia toimijoita, vastuu on jossain toisaalla, kaikki on jo ratkaistu…

It’s impossible to stop it.

. . . . . . .

Paranoidille rakenteelle ominaista on se, että se pyrkii poikkeuksetta väistämään itseyden ja vastuun kysymykset: paranoidin vallan näkökulmasta syyllinen on aina jossain toisaalla. Se, joka eettisiä periaatteita ja ihmisoikeuksia varsinaisesti rikkoo — se joka meitä todellisuudessa uhkaa — on aina muualla, ainaisesti Joku Toinen. Tähän nimettömään vainoajaan voidaan aina, poikkeuksetta vedota. Näin Paranoian Laki toteuttaa itseään.

— Ja ehkäpä puntaroiduin, “tolkullisin” teko tässä tilanteessa olisi vastustaa tätä anonyymin välttämättömyyden periaatetta: kääntää katse siihen tahoon, joka nimetöntä uhkaa kaikkein voimallisimmin saarnaa. Ehkä etiikan murtuminen ei alakaan aina jostain toisaalta, eikä syyllinen ole aina Joku Toinen, ei kukaan, kuka tahansa.

Ehkä kaikki käynnistyy lähempää kotikontua kuin kuvittelemmekaan, hyvässä ja pahassa.

Ehkä olisi kysyttävä aidosti, mikä meitä tosiaan uhkaa: sillä kollektiivista hyvinvointiamme ja turvallisuuttamme ei eniten vaaranna se nimetön Tuntematon, jolta meidän on suojauduttava antautumalla sen oletetun vainoharhaiselle logiikalle. Voi olla, että meitä loppujen lopuksi uhkaavat eniten ne, joiden poliittisiin pyrkimyksiin kuuluu meidän solidaarisuuttamme ja keskinäistä huolenpitoamme, luottamustamme ylläpitävien rakenteiden tarkoitushakuinen romuttaminen.

Varsinainen ongelma on: mitä meidän olisi tehtävä, jotta välttyisimme toteuttamasta Paranoian Lakia?

Minkälainen “toimintaympäristö” meidän olisi luotava?

Millainen maailma?