Muutamia kysymyksiä antirasistisista strategioista

– eli miksi en allekirjoittanut adressia

Viime päivinä somessa on kohistu suuntaan ja toiseen suomalaisen taidekoulutuksen tilanteesta. Kukaan alan kehityskulkuja seuraava on tuskin voinut välttyä seuraamasta viimeaikaisia, monenkirjavia puheenvuoroja liittyen ”rakenteelliseen väkivaltaan”, opetusohjelmien sisältöihin, opiskelijoiden ja opettajien välisiin ristiriitoihin ja niin edelleen.

Sytykkeenä keskustelulle on toiminut Suomen Kuvalehdessä 11.12. julkaistu juttu ”Tämä ei ole nyt ookoo”, jota viime viikonlopun mittaan jaettiin laajalti somessa. Juttu käsitteli suomalaisten taidekoulutuslaitosten piirissä esitettyjä vaatimuksia uudenlaisten opetussisältöjen ja toimintapojen muuttamiseksi.

Lehtijuttu on ehditty jo moneen otteeseen kyseenalaistaa; sen lähestymistapa, materiaalin rajaus, narratiivinen kehikko, näkökulman puutteellisuus ja toimittajan ”agenda” on kaikki asetettu kriittisen tarkastelun alle — kuten tietysti eloisan demokratian toiminnan kannalta olennaista onkin, ainakin mikäli tarkastelu tapahtuu journalismin perusperiaatteita kunnioittaen — eikä yksinomaisesti siksi, että jutun nostattamat, mahdollisesti epämiellyttävätkin kysymykset voidaan painaa syrjään.

Olenkin sitä mieltä, että keskustelun ei ole syytä päättyä tähän. Toivoisin, että lehtijutun kriittinen tarkastelu ei muotoudu yksinomaan yritykseksi sulkea se mielipiteenvaihdon tila, jonka se nähdäkseni on potentiaalisesti avannut. Eritoten: erimielisyyden tilaa ei ole syytä kuroa umpeen, kuten joissakin kulttuurikeskustelun kolkissa on tällä hetkellä tapahtumassa.

Mainittu SK:n lehtijuttu nosti, kiistämättömistä puutteistaan huolimatta, mielestäni esiin laajemman kuvan kannalta keskeisiä asioita. Sen kuvaamat ilmiöt — taideinstituutioita, -opetusta ja -yhteisöjä kohtaan asetetut uudet aktivistiset vaatimukset, niiden sekä asiaa ympäröivä riitaisa ja paikoin tulehtunutkin keskusteluilmapiiri — ovat eittämättä olemassa ja niiden tuominen esiin on arvokasta. En ole millään muotoa ainoa ihminen, joka on kyennyt tunnistamaan jutun käsittelemiä aiheita ja kehityskulkuja.

On myös sangen kuvaavaa, että harva haluaa puhua tekstin käsittelemistä asioista avoimesti ja julkisesti omalla nimellään — ainakaan mistään sellaisesta näkökulmasta, joka voitaisiin tulkita millään tapaa kriittiseksi esitettyjä vaatimuksia ja niihin liitoksissa olevia diskursseja kohtaan.

Kyse ei ole vain teatterikentästä. Myös muilla akateemisilla aloilla julkista puhetta ja tiettyjen aiheiden kommentointia pyritään välttelemään — olletikin jonkinlaisen leimaantumisen pelossa. Tällainen kehityssuunta — varovaisuuden ja jopa pelon ilmapiirin leviäminen — on jo sellaisenaan huolestuttavaa: ainakin nyt akateemisen vapauden, julkisen keskustelun ja demokratian itsensä kannalta. Tämä riippumatta siitä, kuinka toivottavana nyt käynnissä olevaa muutosta ja sen ottamia suuntia itse kukin pitää.

Oireellista nähdäkseni on, että kaikesta SK:n juttuun kohdistuneesta kriittisestä medianlukemisesta huolimatta itse asia on jäänyt edelleenkin sangen vähälle huomiolle. Tämä suhtautumistapa välttelee itse asiaan liittyvää keskeistä kysymystä: minkälaista muutosta yliopistoinstituutioihin ollaan vaatimassa ja minkälaisin ehdoin? Mihin suuntaan taiteen tekemisen ja opiskelun kulttuuri on menossa?

Näistä syistä ajattelin jatkaa keskustelua omalta osaltani.

Kehityssuuntaa ja sen sisältämiä vaatimuksia on ehdottomasti syytä tarkastella myös kriittisesti. Kaikki muutos — edistykselliseksikin leimautuva — ei ole välttämättä hyvästä tai sinänsä tervetullutta. Ainakaan, mikäli se ei kykene kääntämään katsetta ajoittain myös itseensä.

En aio tässä tekstissä puuttua enää sen kummemmin mainitun lehtijutun ongelmiin tahi ansioihin. Aloitan toisesta kohtaa.

Kesällä taidealan ammattilaisten ja opiskelijoiden keskuudessa jaettiin laajalti opiskelijoiden koostamaa adressia, jossa vaadittiin “antirasististen strategioiden” integroimista osaksi taidekoulutuslaitosten opetussuunnitelmia. Koska adressin on allekirjoittanut yli tuhat taidelaitosten nykyistä ja entistä opiskelijaa, oletan sen edustavan laajalti sellaisia kantoja ja jäsennyksiä, joiden taakse muutosta vaativat ovat valmiita sitoutumaan. Adressi toimii nähdäkseni tällä hetkellä perustelluimpana lähtökohtana opetusta ja taidealaa kohtaan esitettyjen vaatimusten luonteen arvioimiselle.

Itse en allekirjoittanut kyseistä addressia. Pyrin nyt esittämään joitakin perusteluita tälle allekirjoittamatta jättämiselle.

Ikävä kyllä, tällaisen asian ”tunnustaminen” tuntuu lähtökohtaisesti uhkarohkealta. Toivonkin, ettei puheenvuoroni asetu yksinomaan osaksi sitä kiistämättä käynnissä olevaa leiriytymis- ja heimoutumisdynamiikkaa, joka pitkälti luonnehtii nykyistä, voittopuolisesti digitaalisissa tiloissa käytävää kulttuuridebattia. (Tästä dynamiikasta ja sen vaikutuksista — eritoten tiedostamattomista sellaisista — omaan psyykeeseen olisi, sivumennen sanoen, itse kunkin syytä olla tietoinen.) Toivon, että tätä tekstiä mahdollisesti seuraava jatkokeskustelu keskittyisi esittämiini argumentteihin, pikemminkin kuin affiliaatioiden tai “puolien” paikantamiseen.

Aion siis kaikesta huolimatta yrittää. Ajattelu ja argumentaatio — samoin kuin vaikuttavien ja elinvoimaisten taiteellisten hahmotuksien muodostaminen — kehittyy vastakkaisuuksien, ristiriitojen ja ennen kaikkea koettelun kautta.

Kuten Nassim Nicholas Taleb on ansiokkaasti tuonut esiin, ihmisajattelu — monien muiden kompleksisten, adaptiivisten järjestelmien tavoin — hyötyy vastustuksesta, erimielisyydestä ja kyseenalaistamisesta. Luova ja kriittinen ajattelu on antihauras prosessi: mitä enemmän sitä koetellaan, sitä elinvoimaisemmaksi se kehittyy. Tämä keskeinen oivallus — dissensuksen ja vastahankaisuuden salliminen — on jokaisen aidosti pluralistisen demokratian ytimessä. Siksi tämä teksti.

Sanottakoon heti alkuun: en suinkaan vastusta etnisyys-, rotu- ja representaatiokysymysten käsittelyä opetuksessa. Näitä aihepiirejä ei tule väistellä, ja niiden käsittelyyn on varattava aikaa ja asiantuntemusta. Tässä mielessä avaus oli enemmän kuin tervetullut. Uskon myös, että sen taustalla on aito huoli maailman, yhteiskuntamme ja kulttuurimme tilasta.

Tästä huolimatta on välttämätöntä todeta, että olen valitettavasti joutunut monasti kohtaamaan rotu- ja representaatiokysymysten käsittelyn äärellä hyvin yksipuolisia, moraalisesti puritaanisia ja ideologisesti dogmaattisia suhtautumistapoja. Myös SK:n jutusta kummunneessa keskustelussa on kyetty paikantamaan tietynlainen fanaattisuus, joka mainitunkaltaiseen ajatteluun toisinaan sisältyy. Samasta asiasta puhuu myös jutussa haastateltu Kuvataideakatemian taidehistorian ja taideteorian professori Anita Seppä:

“Totta kai myös dekolonialisoivasta, feministisestä ja antirasistisesta liikehdinnästä voi tulla fanaattista”, Seppä sanoo. ”Kaikille keskusteluille voi käydä niin, että pyritään rajaamaan erilaiset traditiot pois epäkelpoina. Sellaista kehitystä en pidä kovin suotavana.”

Tätä fanaattista, epäsuotavaa kehitystä on yksinomaan tervettä kyetä arvioimaan ja artikuloimaan lähemmin. Moinen joustamattomuus ei sitä paitsi tietenkään ole väistämätöntä. Länsikriittisen, feministisen ja postkolonialistisen teorian parista löytyy paljon kiintoisaa, nyansoitua ja ristivetoista ajattelua, jonka käsittely myös opetuksessa olisi muun muassa eittämättä hedelmällistä. (Miksi “muun muassa”? — Koska ajattelen, että rohkean, sivistyneen ja monipuolisesti maailmaa havainnoivan ihmisen täytyy tutustua kaikenlaiseen ajatteluun.)

Joka tapauksessa: pelkään pahoin, että uuden poliittisen aktivismin kaanoniin kuuluvien ajatusmallien kriittinen, suhteellistava ja tasapuolinen käsittely muuttuu mahdottomaksi, mikäli juuri tietynkaltaiselle rasismia vastustavalle ajattelutavalle annetaan liian suuri määrittelyvalta.

Huolenani on, että kriittinen, monipuolinen ja peloton akateemis-taiteellinen keskustelu sekä taiteen tekeminen muuttuu yhä vaikeammaksi, ja se korvaantuu yhä voimistuvalla tribalismilla.

Adressi vaatii laaja-alaisia muutoksia taideyliopistojen opetussuunnitelmiin. Sen esittämät vaatimukset ulottuvat paitsi opetussisältöihin ja opiskelun järjestämisen tapoihin, myös “sisällöllisiin ja esteettisiin” kysymyksiin. Lähtökohtana on, että taideopiskelua vaivaa “rakenteellinen rasismi”, “eurosentrisyys” ja “valkoisuus”, joiden kaikkien purkamiseen oppilaitosten olisi syytä sitoutua.

Vaikka lähtökohdat ovat sinänsä yleviä ja kannatettavia, väitän, että adressia kokonaisuudessaan vaivaa epämääräisyys, yleistäminen ja totalisoivien käsitteiden käyttö, minkä nojalla vaatimusten varsinaisesta laadusta sekä edellytettyjen muutosten laajuudesta ja konkreettisesta muodosta on vaikea saada täsmällistä otetta.

Lienee parasta esittää konkreettinen esimerkki. Adressissa kirjoitetaan:

Opetussisältöjen muutosten lisäksi vaadimme kiinnittämään huomiota siihen, ketkä kouluihin pääsevät sisään. Enemmistö Suomen korkeakouluopiskelijoista on valkoisia. Etenkin taideinstituutioiden kynnys on korkea ja usein läpäisemätön heille, joiden kulttuurinen tausta tai kieli poikkeavat eurosentrisen taidekäsityksen vaateista. Jos epätasaista jakaumaa perustellaan hakijoiden homogeenisyydellä, on selvitettävä, miten kouluihin hakeminen on paremmin saavutettavissa kaikille.

Sanotaan jälleen selkeästi: en millään muotoa vastusta taidekorkekoulujen oppilaiston monimuotoistumista. Mielestäni viime vuosien kehityssuunta on tässä suhteessa ollut hyvä. Samaten todettakoon, että on hyvinkin mahdollista, että etnisten vähemmistöjen kohdalla ennakkoluuloisuus ja syrjivät asenteet ovat eräänä syynä sille, että vähemmistöjen edustajien on keskimääräistä vaikeampaa päästä korkeakouluun.

Kuitenkin pakottaudun toteamaan, että adressin esittämä päättelyketju asian tiimoilta on omituinen. En osaa tulkita tekstikohtaa mitenkään muuten kuin lukemalla, että ongelmaksi paikannettu ”epätasainen jakauma” oppilaistossa viittaa lauseeseen, jonka mukaan ”enemmistö Suomen korkeakouluopiskelijoista on valkoisia”. Väite on hämmentävä.

On näet sangen selvää, että perussyy siihen, että enemmistö Suomen korkeakouluopiskelijoista on valkoisia, löytyy siitä sosiologisesta tosiseikasta, että ehdoton valtaosa Suomessa asuvista ihmisistä on etnisesti suomalaisia!

Toisin kuin esim. Yhdysvalloissa, Suomessa ei väestötasolla tilastoida etniseen ryhmään kuulumista — mikä on sivumennen sanoen mielestäni ihan hyvä asia. Mutta ulkomaalaistaustaisia on esimerkiksi vuoden 2019 lopulla ollut arviolta 7,7 % väestöstä. Heistä merkittävä osa on venäläisiä, virolaisia ja ruotsalaisia. Suomessa vuonna 1997 syntyneistä lapsista seitsemällä prosentilla vanhemmista toinen tai molemmat ovat ulkomaalaistaustaisia. Romanit ja saamelaiset muodostavat alle prosentin kokonaisväestöstä.

Jo tämän pohjalta on ilmeistä, että väestötasolla ”valkoiset” muodostavat suomalaisten ylivoimaisen enemmistön kaikissa ikäryhmissä. (En tosin ole varma, miten ”valkoinen” tulee tässä kontekstissa täsmälleen ottaen määritellä. On kuitenkin ilmeisen mahdotonta löytää sellaista määritelmää, joka muuttaisi asiaintilan tulkintaa merkittävästi.)

Tämä — suoraan sanottuna päivänselvästi — selittää sen, miksi yli puolet suomalaisista korkeakouluopiskelijoista eivät kuulu erilaisiin etnisiin vähemmistöihin. Suomi on tilastollisesti katsottuna ylivoimaisen ”valkoinen” maa. (Keskustelu siitä, onko tämä puolestaan ei-toivottava asiaintila, ei nähdäkseni sinänsä kuulu tähän.)

Sen tosiasian, että enemmistö suomalaisista korkeakouluopiskelijoista on ”valkoisia”, käyttäminen merkkinä ”epätasaisesta jakaumasta”, so. rakenteellisesta syrjinnästä, on paitsi älyllisesti laiskaa, myös vaarallista. Tämänkaltaiset epätarkat ja ylitulkitsevat perustelut ovat rasismin vastustamisen projektin kannalta itse asiassa sangen tuhoisia: juuri tällasiin ilmeisen huonoihin yleistyksiin ja ajatteluvirheisiin äärioikeistolaiset mielellään tarttuvat etsiessään todisteita rasisminvastaisuuden järjettömyydestä. Edistyksellisyys vaatii tarkkaa ja täsmällistä ajattelua, jotta se ei muotoudu omaksi irvikuvakseen.

Epätarkkuuden toteaminen tässä yhteydessä ei tarkoita, ettenkö ajattelisi, että syrjintää ja epäsuhtaisuuksia olisi taidekoulutuksessa olemassa ja etteikö niitä pitäisi pyrkiä korjaamaan. Mutta kriteerit syrjinnälle täytyy voida asettaa selkeästi ja ymmärrettävästi; niin, että niiden tavoittelussa on mieltä.

Tulkitkaamme suopeasti. Kenties mielekkäämpi tapa artikuloida adressin havaitsema ”epätasainen jakauma” olisi suhteuttaa se väestötason edustavuuteen: olisi ehkä suotavaa asettaa tavoitteeksi, että taidekorkeakouluihin otettaisiin sisään osapuilleen sama prosentuaalinen osuus etnisiin vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä kuin heitä väestötasolla ikäryhmässä on? Tällainen muotoilu perustuisi ainakin jollakin tapaa saavutettavissa olevaan todellisuuteen.

En ole tosin ollenkaan varma siitä, olisiko tällainenkään kiintiöpolitiikka pohjimmiltaan kovinkaan tarkoituksenmukaista. Sehän edellyttäisi käytännössä ihmisten luokittelua erilaisiin rodullisiin tai etnisiin kategorioihin. Ja, samantien, tällaisen ihonväriin (tai muihin etnisiin tunnusmerkkeihin?) perustuvan erottelun kodifiointia yliopistoiden ohjeistuksiin. On vaikea nähdä, millä tavoin moiset toimenpiteet tosiasiallisesti vähentäisivät rodullistamista saati purkaisivat mahdollisia rasistisiksi katsottavia käytänteitä. Ei ole liioin millään tavoin selvää, korjaisivatko ne “ongelmaa” todella.

Adressi ehdottaa toki järkeviäkin asioita. Esimerkiksi koulutustarjonnasta viestimisen parempi kohdentaminen ja hakuprosessien saavutettavuuden parantaminen on hyvä, konkreettinen tavoite, jota on tuettava. Mutta on selvää, ettei mikään määrä tällaisia — sinänsä hyvinkin kannatettavia — toimenpiteitä voi korjata “epätasaisuutta” sellaisena kuin se adressissa määritellään.

Oli miten oli, ongelmani tekstikohdan äärellä on, etten oikeastaan ymmärrä, mitä adressi täsmälleen ottaen vaatii. En saa selvää siitä, miten teksti määrittelee “valkoiset” ja muut — ja miksi tämä etnistävä jaottelu ylimalkaan tehdään. Ilmeisen merkittäväksi ongelmaksi paikannettu “epätasainen jakauma” hahmottuu vain vaivoin.

Olennaista koko jutussa on nähdäkseni tämä: adressitekstin taustalla toimii (kenties vain hämärästi tiedostettu?) oletus siitä, että niin kauan kuin enemmistö korkeakouluopiskelijoista on ”valkoisia”, järjestelmä on rasistinen. Väite on suoraan sanottuna mieletön. Se asettaa ”rakenteellisen rasismin” riman niin matalalle, että mikään reaalimaailmassa tapahtuva tilanteen oikaiseminen on käytännössä mahdotonta.

Lopputulos on, että koulutusjärjestelmä käytännössä sementoidaan olemukseltaan rasistiseksi.

Mutta ehkä tämä onkin adressin laatijien tarkoitus?

Kenties kyseessä ei olekaan realistinen tavoite, vaan muotoilu tulee ymmärtää jonkinlaisena poliittisesti käyttökelpoisena hyperbolana? Ehkä tarkoitus on osoittaa, että rasismi on koulutusjärjestelmän ja kenties yhteiskunnan sinänsä pysyvä piirre, jota ei voida koskaan poistaa, mutta jota vastaan tulee leppymättä taistella?

Kenties. Silti joudun toteamaan, että tällaisiin liioitelmiin perustuva, loogisesti sumealta tuntuva todistelu on paitsi kyseenalaista, myös vaarantaa niin asiasta käytävän mielekkään keskustelun kuin mielekkäiden korjausliikkeiden tekemisenkin. On yhtä kaikki kuvaavaa, että tämänkaltainen ”perustelu” on mennyt addressissa läpi. Samalla se viittaa kohti antirasistisen ajattelumallin syvempiä ongelmia.

Adressi operoi kokonaisuudessaan pitkälti samankaltaisilla ylitseviedyillä tulkinnoilla ja käsitteellistyksillä. Se siteeraa yhdenvertaisuusvaltuutetun tekemää selvitystä afrikkalaistaustaisten kokemasta syrjinnästä ja poimii esiin tilastotiedon siitä, kuinka enemmistö (67%) kyselyyn vastanneista kokee syrjintää. Mainitsematta kuitenkin jää, että tutkimuksen otos ei millään muotoa ole tilastollisesti edustava — johtuen vähintäänkin tutkimuksen metodisista hankaluuksista. Ko. selvityksessä todetaankin suoraan, että sen tarkoituksena

ei ole ollut tuottaa määrällisiä (tilastollisia) tuloksia koetun syrjinnän tavoista, tekijöistä, tapahtumapaikoista tai yleisyydestä.

Kuitenkin juuri tämä määrällinen ulottuvuus poimitaan empiiriseksi todisteeksi koulutusjärjestelmän rakenteellisesta syrjivyydestä.

Vastaavanlainen yleistäminen vaivaa koko tekstiä. Sen väitteitä ”koko opetusta lävistävästä valkoisuudesta” ei kytketä konkreettisiin tekoihin tai toimijoihin. Valkoisuutta ja sen kaikkivaltiutta ei määritellä kovinkaan tarkasti eikä perustella — pikemminkin väite edellytetään itsestäänselväksi. Kuitenkin, kuten ylempänä huomattiin, jo “valkoisen” ihmisen käsitteellistäminen on sangen hankalaa ja johtaa kaikenlaisiin määrittelyllisiin ongelmiin. (Tämä johtunee sivumennen sanoen siitä, että koko kategoria on historiallisesti ottaen melkoisen epävakaa.)

Adressin yhteyteen liitetyn sanaston mukaan valkoisuuden käsite ”viittaa sosiaaliseen rakenteeseen, jossa valkoisiksi mielletyt henkilöt nähdään normina”. Passiivirakenteiden käyttö ja epämääräiseen ”mieltämiseen” viittaaminen aiheuttavat hämmennystä. Kuka mieltää? Kuka näkee? Mitä ”mieltäminen” tässä tarkoittaa? Entä “näkeminen”? Onko ”valkoisuus” ihonväriä vaiko jotakin muuta; jos, niin mitä?

Vaikka “valkoisuuden” läsnäolo ja ylivalta esitetään adressissa itsestäänselvänä tosiseikkana, käsitteen yleisyys ja hahmottomuus kielii vaikeudesta konkretisoida analyysia. Suomalaisen koulutusjärjestelmän “valkoisuus” vuonna 2020 on eittämättä sangen erilaista kuin se 1600-luvulla Pohjois-Amerikan brittiläisissä siirtokunnissa vallinnut lainsäädännön, tapakulttuurin, kielenkäytön ja ruumiillisen väkivallan muodostama kokonaisuus, joka kytkeytyi orjatalouden ylläpitoon.

Historioitsija Eric Arnesen onkin jo jonkin aikaa sitten paikantanut nyanssittoman yleistämisen ja tarkkuuden puutteen ”valkoisuuden” käsitteessä, mitä historiantutkimukseen tulee: ”valkoisuudesta on tullut tyhjä taulu, johon sitä analysoivien on mahdollista heijastaa omat merkityksensä”.

Aihetta on analysoinut myös Särö-kulttuurilehteen kirjoittava Tuukka Sandström. Tarkkanäköisessä tekstissään ”Valkoisuuden vangit” Sandström kuvailee nykydiskurssissa esiintyvän ”valkoisuuden” käsitteellistä asemaa eräänlaisena tyhjänä, universaalina merkitsijänä, joka on menettänyt historiallisen ja analyyttisen sisältönsä. Sandström kirjoittaa ”abstrahoidusta” valkoisuudesta, joka ”hahmottuu pelkästään valtasuhteen valtaa pitävänä päänä”. Tällaisella tavalla toimiva ”valkoisuuden” käsite itse asiassa irrottautuu ihonväristä. Valkoisuudesta tulee yksinomaan abstrakti valtarakenne, jonka voi paikantaa mistä hyvänsä. Samalla se latistaa valta-analyysin hedelmättömään, abstraktiin dualismiin, joka on vaarassa polarisoida keskustelua edelleen.

Sandström huomauttaakin , kuinka

sisäisesti tyhjän valkoisuuden ongelmista vakavimmat ovat poliittisia, sillä identiteettinä puutteellinen valkoisuus voi ruokkia uudenlaista rasismia.

Tämä esitettäköön vain sivuhuomiona. Olennaista on, että tällainen “sisäisesti tyhjä” valkoisuus ei ole järin voimakas analyyttinen kategoria, vaan toimii etupäässä reifioituna abstraktiona, joka ei oikeastaan palaudu konkreettisiin tilanteisiin. Niinpä se onkin läsnä “kaikkialla”. Kun käsite vieläpä irtoaa (tarvittaessa) ihonväristä, se siirtyy kokonaan tulkinnalliseksi kysymykseksi, josta nousevia pulmia voivat “ratkaista” vain valkoisuuden teoreettiset asiantuntijat. Tämä mahdollistaa muun muassa sen, että käsitteen voi kääntää erikoisella tavalla ympäri.

Mainitunkaltainen ympärikääntö on havaittavissa esimerkiksi adressin oheen liitetyn Toiseus 101-kirjoituskokoelman tekstissä ”Valkoisuuden visuaalinen kulttuuri”, jossa Niko Hallikainen kritisoi vapaaottelija Makwan Amirkhania ”valkoisuuden puolelle pujahtamisesta” ja toteaa tämän olevan ”valkoisuuden fantasiaa tyydyttävä maahanmuuttaja” (s. 36).

Paradoksaalisesti kurditaustaisesta Amirkhanista tulee tekstissä siis ”valkoisuuden” edustaja, mitä seikkaa suomalaistaustainen Hallikainen puolestaan kykenee kriittisesti analysoimaan. Kysymys kuuluu, minkä nojalla? Mitä “valkoisuus” tai “valkoisuuden fantasia” oikeastaan on, ja kuka saa määritellä sen? Kuka on “oikeasti” valkoinen, kuka “oikeasti” rodullistettu; kuka edustaa “oikeasti” maahanmuuttajia ja etnisiä vähemmistöjä, ja kuka (tai mikä) puolestaan “valkoisuutta”?

Kysymykset ovat olennaisia, sillä näissä yhteyksissä terminologia tuppaa vetämään puoleensa vahvaa moraalista stigmaa. Kyse ei ole vain analyysista, vaan myös eettisyyden ja moraalisen oikeellisuuden arvioinnista. “Valkoisuuden” edistäminen, puolustaminen tai ylläpitäminen voidaan kaikki katsoa niin kyseenalaisiksi teoiksi, ettei sellaisten tekijöiksi tahdo leimautua kukaan.

Mutta jos koko opetus on kaikkiaan “valkoisuuden läpäisemää”, milloin siihen sitten on käytännössä aiheellista puuttua? Tuskin ainakaan koko ajan. Milloin se on oikeutettua? Milloin ei?

En yritä tässä millään muotoa kiistää sitä, etteikö suomalaisessa yhteiskunnassa ja taidekoulutuksessa olisi rasismia. En ole mitätöimässä suomalaisen kolonialismin historiaa, enkä puolustamassa PulttiBoisia. Yritän valaista adressin — ja sen tukeman ajatusmallin — sisältämää käsitteellistä problematiikkaa.

Peruspulmana on, että “valkoisuuden” kaltaisia jäsennyksiä ei adressissa suhteellisteta — niiden kiistanalaisuus ja määrittelyllinen avoimuus jää peittoon. Esitetään pikemminkin sarja itsestäänselviä lähtö-oletuksia, jotka otetaan kyseenalaistamattomasti annettuna. Valkoisuus on kaikkialla. Valkoisuus liittyy ihonväriin eikä sittenkään liity. Sen voi havaita joka puolella, mutta kuitenkin vain joidenkuiden toimesta.

Kuitenkin näiden kysymysten aito ja avoin käsittely (sekä opetuksessa että kulttuurikeskustelussa yleisemmin) edellyttää, että myös ”valkoisuuden” ja “rakenteellisen rasismin” kaltaiset käsitteet — ja etenkin niiden määritelmät — voidaan suhteellistaa ja asettaa kriittisen tarkastelun alle. Ne eivät voi toimia kyseenalaistamattomina lähtökohtina opetuksen ja taiteellisen toiminnan uudistamiselle.

Adressin kielenkäyttö on itse asiassa kauttaltaan tällä tavoin totalisoivaa: valkoisuus ”läpäisee koko opetuksen”. Kaikki — ”sisällöstä työvälineisiin” — perustuu kyseenalaisille oletuksille. Opetuksessa unohdetaan ”kokonaisia mantereita”. ”Kaikella — luentojen ja harjoitteiden sisällöistä opettajien sanavalintoihin — on merkitystä”.

Kun ongelma on kaikkialla ja sisältyy kaikkeen, kaikesta tulee potentiaalisesti ongelmallista. Kaikki voidaan riitauttaa ja todeta kyseenalaiseksi. Kysymys onkin, kuka riitauttaa, kuka käyttää tulkintavaltaa — ja millä perusteella? Kuinka opetuksen ja taiteellisen toiminnan yhteiset pelisäännöt neuvotellaan, mikäli ongelma läpäisee rakenteen kokonaisuudessaan?

Juuri tällaisten ylitsevietyjen ja epätarkkojen, määritelmiltään ja kriteereiltään loppuviimeksi subjektiivisten käsitteellistyksien käyttö on eräs niistä syistä, miksi tekstin allekirjoittaminen ei tuntunut mielekkäältä. Kuten olen toisaalla huomauttanut, epätarkkojen, sumeiden ja käyttöalaltaan hallitsemattomien käsitteiden ja niiden pohjalle rakennettujen normien käyttöönotto mahdollistaa mielivaltaisen toiminnan ja läpinäkymättömän vallankäytön — ei suinkaan estä niitä.

Tätä problematiikkaa silmälläpitäen on oireellista, että varsinaiset kriteerit rakenteellisen rasismin ja ”valkoisuuden” havaitsemiselle ovat lähinnä subjektiivisia. Mutta kaikkien (vähemmistöjenkään edustajien) subjektiiviset kokemukset eivät ole samanlaisia. Mitä tehdään, kun kokemukset ovat ristiriitaisia? Kenen kokemus on validi, kenen ei?

Kysymys ei liity vain opetussisältöihin ja opetuksen laatuun. Se koskee myös taiteellisen toiminnan luonnetta. Adressi näet katsoo, että antirasismiin on sitouduttava myös ”sisällöllisesti ja esteettisesti”. Mitä tämä oikeastaan tarkoittaa?

— Eittämättä sitä, että jotkin (opetus)sisällöt ja jotkin estetiikat voidaan katsoa rasistisiksi ja todeta tuomittaviksi? Hyvä on. Mutta mitkä? Kenellä on valta määritellä antirasismiin sitoutumisen aste ja onnistuneisuus?

Kenties rodullistetuilla ihmisillä? — Mutta kuten olemme ylempänä nähneet, kaikki rodullistetut eivät ole tässä suhteessa yhtäläisiä: olletikin Makwan Amirkhanin kaltaiset ”valkoisuuden puolelle lipsahtaneet” maahanmuuttajat eivät ole valideja lähteitä (anti)rasistisuuden arvioimiselle.

Pikemminkin vaikuttaa siltä, että “antirasismiin sitoutumisen” astetta voivat adressin luomassa diskursiivisessa kontekstissa arvioida luotettavimmin ne ihmiset, joilla on käytössään tämänkaltaisiin diskursseihin kytkeytyvää valtaa. Tämä valta on puolestaan laadultaan sangen hämärää — johtuen juurikin siitä käsitteellisestä epämääräisyydestä ja kaikenkattavuudesta, jota olen pyrkinyt ylempänä analysoimaan.

Vaikka adressin tarkoitus on ehdottoman hyvä — purkaa haitallisia valtarakenteita — se tulee epätarkan ja totalisoivan käsitteellistämisensä myötä huomaamattaan rakentaneeksi toisenlaisen valtarakenteen; määrittely- ja tulkinnalliseen valtaan pohjaavan rakenteen, joka on luonteeltaan diffuusi ja potentiaalisesti hyvin moralisoiva.

Sanottakoon suoraan: sellainen moraalinen ja/tai eettinen järjestelmä, joka

  1. näkee kaiken potentiaalisesti ongelmallisena ja

on järjestelmä, joka mahdollistaa mielivallan. Tällaisessa järjestelmässä jo pelkkä syytös rasistisuudesta on riittävä peruste rasismin olemassaololle. Ja koska rasismi määritelmällisesti sisältyy ”kaikkeen”, mitä hyvänsä voidaan periaatteessa käyttää lähtökohtana (teoksen, oppilastyön, opetussisällön, esteettisen valinnan) eettisen kyseenalaisuuden toteamiselle. Näin silkasta syytöksestä tulee syy langettavalle tuomiolle. Tällaiset seikat tekevät koko kuviosta alttiin väärinkäytöksille sekä mielivallalle.

Onko mahdollista kuvitella, että syytös voisikin joskus olla perusteeton? Voiko esimerkiksi väitteen “ongelmallisesta” representaatiosta kyseenalaistaa? Millä ehdoin? Kuka voi tehdä niin? Voiko taideopiskelija (esimerkiksi) oppia itse erottamaan ongelmallisen ongelmattomasta, vai onko hänen aina viime kädessä turvauduttava asiantuntijan arvioon? Ja — minkä nojalla asiantuntija on asiantuntija?

Paranoidi näkemys “kaiken läpäisevästä” ongelmallisuudesta on lamaannuttava. Kun kielletyn ja sallitun raja on jatkuvasti epäselvä ja tulkinnanvarainen, kukaan ei voi koskaan täsmällisesti ottaen tietää, tekeekö väärin vai ei. Ainoastaan tulkinnallisen vallan käyttäjä päättää, missä rajat kulloinkin kulkevat. Epämääräisesti ja sumeasti määriteltyjen normien seurauksena on yleinen hämmennys ja lamaannus, etenkin mikäli rajojen ylityksestä seuraa kyseenalaistaminen ja pahimmassa tapauksessa moraalinen tuomio.

Tällainen tulkinnallisen vallan sumentaminen — johon osakseen kytkeytyy ”väkivallan” ja ”trauman” kaltaisten käsitteiden käyttöalan jatkuva laajentuminen (ns. concept creep) — on omiaan luomaan ympäristöjä, joissa ei voida koskaan olla selvillä siitä, mitkä ovat sallittuja tekoja ja mitkä ”ongelmallisia”; mitkä teot johtavat moraaliseen tuomioon ja mitkä eivät.

Tämä puolestaan on omiaan johtamaan taiteellisen riskinoton vaikeutumiseen.

Voiko olla, että taideteos ei joskus itsestäänselvästi olekaan sitä tai tuota — kyseenalainen tai ok, rasistinen tai antirasistinen, “valkoisuuden” puolella tai ei — vaan se kenties herättää levottomuutta ja neuvottomuutta asian määrittelyn suhteen? Ehkä se jopa nostattaa kiistan aiheesta? Voisiko olla, että tämä on itse asiassa eräs taideteosten keskeisimmistä ominaisuuksista?

Yleisesti ottaen: normeista neuvottelu ja sosiaalisten rajojen kartoittaminen tapahtuu ennen kaikkea niitä koettelemalla. Taide on nimenomaan yksi niistä alueista, joissa tätä rajankäyntiä ja koettelua on mahdollista tehdä.

Mikäli adressin vaatimuksena olisi ollut esimerkiksi rotu- ja tasa-arvoisuuskysymysten aiheiden käsitteleminen opetuksessa, olisin voinut hyväksyä sen. Addressitekstin pohjalta on kuitenkin selvää, että nyt ei edellytetä ainoastaan näiden aiheiden kriittistä käsittelyä ja puntarointia; addressilla vaikuttaa olevan myös selkeä kuva siitä, miten ja minkä materiaalien avulla näitä aiheita tulisi lähestyä. Niinpä se tarjoaakin kattavan listan lukemistoja, jotka tulevat voittopuolisesti samankaltaisista ideologis-poliittisista positioista.

Opetuksessa käsiteltyjä näkökantoja on eittämättä ajoittain terveellistä laajentaa. Adressi ei kuitenkaan ehdota vain tällaista laajennusta; se edellyttää koko opetuksen pedagogian ja metodiikan perustamista tietynlaiselle, sangen kapealle, teoreettiselle näkökulmalle. En voi olla toteamatta, että tällaiset vaatimukset ovat luonteeltaan ideologisia ja ne loukkaavat akateemisten instituutioiden autonomiaa. (Tästä lisää myöhemmin.)

Rasismia ja rotuproblematiikkaa voi kuitenkin lähestyä myös muunlaisista lähtökohdista. Entä afroamerikkalaiset woke-liikettä kohtaan kriittiset intellektuellit, kuten vaikkapa Coleman Hughes, John McWhorter tai Glenn C. Loury? Entäpä ”valkoisuuden” käsitteen monoliittisuutta ja poliittista hankaluutta aatehistoriallisesta näkökulmasta analysoinut Nell Irwin Painter? Ayaan Hirsi Ali? Anter Yaşa? Ovatko nämä valideja keskusteluun tuotavia näkökantoja?

Entä — jos näyttämötaiteesta puhutaan — historiallisesti merkittävät, mutta representaatioidensa ja tekijäpositioidensa puolesta mahdollisesti “ongelmalliset” näyttämötekstit kuten Shakespearen Othello, Jean Genet’n Les Nègres tai Bernard-Marie Koltésin Combat de nègre et de chiens? Tai, sanotaanko, Kenian teatterihistorian merkkiteos, Ngũgĩ wa Thiong’on ja Ngugi wa Miriin Ngaahika Ndeenda, joka eittämättä porautuu dekolonisaatioproblematiikan ytimeen, mutta samalla tukee ja toisintaa perinteisiä kenialaisia hierarkkisia sukupuolirooleja?

Kuinka ne sopivat vaadittuihin opetussisältöjen muutoksiin?

Tämä ei ole saivartelua, eikä yritystä provosoida. Tarkoituksenani on pyrkiä näyttämään, että ajattelun ja taiteen ytimessä piilee kiistanalaisuus. Etenkin taiteen piirissä, jossa tulkinnanvaraisuus kuuluu lähtemättömästi itse asiaan, ja jossa asioiden eettinen(kään) merkitys saati laatu ei voi olla ennaltakäsin päätettyä tai tulkinnallisesti lukittua.

Taide ei koskaan ole epäpoliittista eikä neutraalia,

adressi esittää. Väite herättää lisää kiinnostavia kysymyksiä.

Ei, taide ei kenties ole neutraalia, mutta se ei liioin välttämättä asetu millekään yksiselitteiselle puolelle. Ja vaikka se olisikin “aina” poliittista — mikä väite on toki itsessään jo kiistanalainen — sen politiikka voi olla epäselvää, sotkuista ja ambivalenttia, ristiriitaistakin. Kuten politiikka ja eittämättä ihmiselämä yleensäkin.

Taiteen poliittisuus ja/ tai sen poliittinen “positio” ei ole määritettävissä ulkokäsin, ei mistään tietystä teoreettis-maailmankuvallisesta näkökulmasta. Eikä tämä poliittisuus voi edes alkaa hahmottua ilman, että niin tekemiselle kuin tulkinnallekin sallitaan rajankäynti ja tuntemattoman koettelu; myös ajoittainen “epäkorrektien” eleiden tekeminen. Sillä näyttämö on paikka, jossa konteksti on aina lähtökohtaisesti avoinna.

Liian tiukasti ymmärretyn antirasistisen ajattelun takana piilee kuitenkin selväpiirteinen dualismi, joka pyrkii hävittämään monitulkintaisuuden ja erimielisyyden. Tämän kaksijakoisen peruslähtökohdan artikuloi selkeimmin How to be an Antiracist-kirjan kirjoittaja Ibram X. Kendi: Kendin mukaan kaikki teot, ajatukset, ideat ja poliittiset toimenpiteet ovat selkeästi joko antirasistisia tai rasistisia. Mitään muuta mahdollisuutta ei sallita. Mitään epäselkeää neuvottelun — tai neuvottomuuden! — aluetta ei pohjimmiltaan ole.

Adressissa vaaditaan myös ”eurosentrisyyden” purkamista. Opetuksessa käsiteltyjen kulttuuriperinteiden alan laajentaminen onkin sinänsä aiheellinen tavoite. Omassa opetuksessani muistan saaneeni merkittäviä oivalluksia esimerkiksi Kaakkois-Aasian musiikki- ja teatteriperinteiden, uralilaisen shamaaniperinteen, sekä Amazonin heimojen rituaalikäytäntöjen käsittelystä. Tällaisen opetuksen määrää on aihetta lisätä.

Kannattaa tässä yhteydessä kuitenkin ottaa myös huomioon, että oikeusvaltion, vapaan tiedonvälityksen, ihmisoikeuksien ja tasa-arvon kaltaiset normit sekä niitä tukevat rakenteet ovat historiallisesti Euroopassa syntyneitä ilmiöitä. Samoin kuin, sivumennen sanoen, kommunismin, sosialismin ja feminismin kaltaiset aatesuuntaukset. Ne pohjautuvat historiallisesti eurooppalaiseen ajatteluun, ja sellaisena ovat eittämättä ainakin joillakin kriteereillä ”eurosentrisiä” jäsennyksiä maailmasta. Eivät ne missään nimessä kritiikin ulkopuolella ole, mutta ennen kuin kaiken ”eurosentrisyyden” purkamista lähdetään painokkaasti vaatimaan, olisi varmaankin hyvä tiedostaa, minkälaiset panokset pelissä ovat.

Ja toisaalta: on aivan mahdollista argumentoida filosofi Pauli Pylkön tavoin, että nimenomaan suomen kieli ja suomalaiset ”merkitysulottuvuudet” ovat ytimeltään ei-eurooppalaisia, ja että eurooppalaisuudesta (so. ”eurosentrisyydestä”) luopuminen tarkoittaa meikäläisittäin nimenomaan paikallisen esikäsitteellisen luontoyhteyden ja suomalaisen ”kylähullun” kokemuksellisuuden korostamista. (Mainittakoon, että tällä ei Pylkön ajattelussa ole mitään tekemistä nationalismin kanssa, joka sekin on hänen mukaansa eurooppalaista tuontitavaraa.)

Eurosentrisyyden vastustamisen voi siis vallan hyvin mieltää myös pylkköläisittäin, jolloin se olisi ”eurooppalaisten ajatustottumusten — tai kuten usein sanotaan: eurooppalaisen metafysiikan — vallan heikentämistä suomalaisessa mielessä ja suomalaisten merkitysten tuottamisessa.” On jopa mahdollista väittää, että vaikkapa Jouko Turkan teatteritaiteellinen projekti pyrki nimenomaisesti tällä tavalla määriteltyyn ei-eurooppalaiseen suuntaan: länsimaisen rationaalisuuden, kontrollintarpeen ja muidenkin eurooppalaisen porvarillisuuden tuottamien pakkorakenteiden purkamiseen.

En millään muotoa väitä, että tällainen fenno-ugrilaistamisen pseudoturkkalainen projekti olisi mielekäs tai hedelmällinen. Yritän yksinkertaisesti tuoda esiin sitä hankaluutta ja monitahoisuutta, jota tällaisten käsitteiden käyttöön väistämättä sisältyy.

Minkälainen oikeastaan on ”eurosentrinen” taidekäsitys, ja mitä puolestaan sen ulkopuolella?

Erityisesti ”valkoinen hauraus”-käsitteeseen nojautuvien tekstien ja Robin DiAngelon samannimisen kirjan käyttö lähteenä nosti niskakarvani pystyyn. Monimuotoisuuskouluttaja Robin DiAngelon vuonna 2018 ilmestynyt kirja White Fragility on roikkunut New York Timesin bestseller-listan kärjessä nyt jonkin aikaa. (DiAngelo on, sivumennen sanoen, valkoihoinen nainen — ei niin, että tällä pitäisi olla tässä konteksissa erityistä merkitystä.)

White Fragilityn keskeinen ajatus on, että (amerikkalaiset) “valkoiset” ihmiset kantavat mukanaan sisäistettyä rasismia, josta he useinkaan eivät ole tietoisia. Sisäistetty rasismi tarkoittaa tiedostamattomia ennakkoluuloja, jotka puolestaan ilmenevät implisiittisenä asenteellisuutena (implicit bias). Mikäli “valkoisille” pyrkii osoittamaan tämän, nämä reagoivat vähättelevästi, asian kieltäen tai torjuen. Tätä on “valkoinen hauraus”.

Teos löytyykin erilaisten monimuotoisuus- ja antirasismikouluttajien kirjalistoista toistuvasti kärkisijoilta. Ikävä kyllä teoksen keskeisten väitteiden on todettu olevan pitkälti (joskaan ei aivan kokonaan) vailla tieteellistä pohjaa. Implicit bias on todettu psykologisesti perusteettomaksi käsitteeksi. DiAngelon kirjaa vaivaa yleisesti ottaen ilmeinen kehäpäättely ja itseään todistava, falsifioitumaton rakenne.

En ole itse suinkaan ainoa, joka on tehnyt vastaavan havainnon. (Eivätkä kaikki teosta kritisisoivat intellektuellit ole, mainittakoon jälleen, millään muotoa valkoihoisia.) Esimerkiksi Washington Postissa julkaistussa kirja-arviossa rakennelmaa kuvataan näin:

Jos valkoinen hauraus määritellään DiAngelon tapaan, se on kumoutumaton; käsite itsessään nujertaa kaikki vaihtoehtoiset näkökulmat ja vasta-argumentit. Joko valkoiset ihmiset myöntävät sisäsyntyisen ja päättymättömän rasisminsa ja sitoutuvat työstämään valkoista haurauttaan, jolloin DiAngelo oli oikeassa alkuperäisessä arviossaan, tai he vastustavat tällaista lokerointia tai kyseenalaistavat jonkun tietyn tapauksen tulkinnan, jolloin he yksinkertaisesti jälleen todistavat DiAngelon alkuperäisen pointin. Kaikki vastustus ”Valkoista haurautta” kohtaan on itsessään valkoista haurautta. Juuri tällainen kehäinen logiikka synnyttää ajatusjohtajia ja bestsellereitä.

”Valkoinen hauraus”-käsite rakentuu DiAngelon teoksessa osaksi kehäistä, itseäänvahvistavaa metafyysistä maailmankuvaa. Näin ollen se toimii falsifioitumattoman ideologian tavoin. Ajattelumalliin on rakennettu sisään aukoton todistelumekanismi, joka takaa teorian erehtymättömyyden: jos vastustat valkoisen haurauden käsitettä, on se ilmiselvä merkki valkoisesta hauraudesta. DiAngelon mukaan, esimerkiksi, “anti-bias”-koulutuksissa tapahtuva vastaanväittäminen tai koulutuksen teoreettisten perusteiden kyseenalaistaminen on ilmiselvä osoitus siitä, että teoria pätee! Tämän itseääntukevan rakenteensa ansiosta se onkin käytännössä siirtynyt pois tieteellisen ja valistuneen keskustelun piiristä.

Tällaisen todistelukuvion päälle rakentuva antirasismi ei ole empiirinen teoria, eikä välttämättä kovinkaan hyödyllinen työkalu tasa-arvoisemman yhteiskunnan tavoitteluun, vaan uskonnollissävytteinen, totaalinen maailmankuva, jota vastaan ei voi argumentoida rationaaliselta pohjalta: se tulkitsee kaikki vastustusyritykset merkiksi vastustajansa eettis-poliittisesta kyseenalaisuudesta. Diangelolainen “valkoinen hauraus” on näin ollen käsitteenä puhtaan ideologinen.

Huomattavaa onkin, että tällä tavoin muotoiltuna valkoisen haurauden teoria vastaa sellaisia falsifioitumattomia, maailmankuvallisia ”kaiken teorioita” kuten (tiukasti tulkittu) psykoanalyysi tai marxismi-leninismi. Psykoanalyysin fanattisimmassa vaiheessa psykoanalyysin vastustaminen tulkittiin systemaattisesti torjunnaksi psykoanalyyttista ”oivallusta” kohtaan: vastalauseet analyyttisia teorioita kohtaan katsottiin lapsuudenajan traumoista ja ratkaisemattomasta oidipuskompleksista johtuviksi neuroottisiksi oireiksi, joiden ainoana mahdollisena ratkaisuna oli psykoanalyysi. Siis: ainoa kuviteltavissa oleva syy sille, että joku vastusti psykoanalyysia, oli, että häntä ei vielä ollut analysoitu.

Marxismi-leninismi rakensi vastaavanlaisen käsitteellisen pakkoasetelman: mikä hyvänsä yritys argumentoida marxistisen teorian ”totuutta” vastaan voitiin lukea merkiksi argumentoijan porvarillisesta väärästä tietoisuudesta, ja näin ollen kaikenlainen vastustaminen yksinomaan vahvisti marxistisen analyysin erehtymättömyyttä. Taistolaisuuden kanssa tekemisissä olleet aikalaiset voinevat todistaa tällaisen ajattelumallin toiminnasta käytännössä.

Tarkoituksenani ei ole tässä väittää, ettäkö marxistiset, psykoanalyyttiset saati antirasistiset näkökulmat olisivat sellaisenaan vaarallisia tai kokonaisuudessaan torjuttavia. Olen käyttänyt ajattelussani ja kirjoittamisessani kaikkiin näihin ajatteluperinteisiin sisältyviä ideoita ja käsitteitä. Ne ovat eläviä ajatteluperinteitä, jotka ovat historian saatossa kyenneet muovautumaan monenlaisiin asentoihin, myös ei-dogmaattisiin.

On kuitenkin voitava tunnustaa, että ainakin tietyllä tavoin muotoiltuna nämä ajattelumallit ja -perinteet sisältävät vahvoja potentiaaleja synnyttää ja pitää yllä kuvatunkaltaisia totalisoivia, yksisilmäisiä ja kriittistä ajattelua hylkiviä ajatuskuvioita. Niillä on jopa mahdollisesti sisäsyntyisiä taipumuksia dogmaattisuuteen — ainakin mikäli ajattelun avoimuudesta ja kriittisyydestä ei pidetä huolta.

Tällaisten ajatus- ja tulkintamallien päälle rakentuvien käsitteiden kritiikitön läsnäolo addressissa saa minut suoraan sanottuna säikähtämään. Moisten yksisilmäisten ajatus- ja käyttäytymismallien leviäminen intellektuaalisiin ja taiteellisiin ympäristöihin on pitemmän päälle tuhoisaa. Ne eivät edistä kriittistä ajattelua eikä monipuolista näkökulmien ottamisen taitoa. Mikäli niiden totalisoiva logiikka viedään päätepisteeseensä, ne aiheuttavat pikemminkin lukkiutumista ja epävarmuutta.

Psykologisesti ottaen tällaiset kuviot ovat omiaan tuottamaan nk. kaksoisside- eli double bind-asetelmia. Double bind on systeemiteoreetikko ja kyberneetikko Gregory Batesonin 1950-luvulla luoma käsite, jota on sittemmin sovellettu mm. perheterapiassa ja muutoinkin psykoterapian piirissä.

Batesonin kuvauksen mukaan double bind on kommunikaatiodilemma, jossa yksilö joutuu tilanteeseen, jossa hänellä annetaan kaksi toisensa poissulkevaa viestiä, joihin hänet pakotetaan vastaamaan. Double bind on eräänlainen henkinen kiristysliike. Siihen kuuluu Batesonin mukaan kolme vaihetta:

  1. Subjektille asetetaan vaatimus, jonka täyttäminen on ehto hyväksynnän/rakkauden/tunnustuksen saamiselle: ”Tee X, tai muuten olet paha/sinua rangaistaan.”

Tällaisen kaksoisside-asetelman luonnehtimat psykologiset ansatilanteet tuottavat dysfunktionaalista kommunikaatiota ja emotionaalista kärsimystä; ne asettavat kommunikaatiotilanteeseen asettuvalle mahdottomia, sisäisesti ristiriitaisia vaatimuksia, joihin on mahdotonta tyydyttävästi vastata.

Rigidisti ymmärretyn, diangelolaisen antirasismin kontekstissa ensimmäinen vaatimus on: ”sinun pitää keskustella rasismista”. Toinen vaatimus on puolestaan kodifioitu ”etuoikeuden” käsitteen kautta: ”olet lähtökohtaisesti kykenemätön keskustelemaan rasismista oikein, koska olet valkoinen (tai muutoin etuoikeutettu).” (Tämä viesti annetaan usein implisiittisesti.) Kommunikaatiotilanne asettaa siis kaksi keskenään ristiriitaista vaatimusta: sinun on keskusteltava, mutta sinä et voi keskustella. Tilanteelle ei ole rakentavaa ratkaisua: mitä hyvänsä subjekti tekeekin, hänen on ”oikein” toimiakseen alistuttava, tunnustettava syyllisyytensä ja luvattava tekevänsä jatkossa paremmin. Usein tämäkään ei riitä.

Kolmas liike tukkii puolestaan ulospääsyreitin. Se liittyy tässä kontekstissa nimenomaan valkoiseen haurauteen: jos ristiriitatilanteesta yrittää peräytyä pois, tämä katsotaan pettämättömäksi osoitukseksi valkoisesta hauraudesta — siis, loppuviimeksi, moraalisesta heikkoudesta. Näin ollen mitä tahansa keskustelija tekeekin, hän on rasisti: joko rasistisuutensa tunnustava rasisti tai sitten itseään tiedostamaton rasisti. Damned if you do, damned if you don’t.

Batesonin mukaan kaksoissiteen kaikkein tuhoisin piirre on tapa, jolla se sulkee pois mahdollisuuden artikuloida tilanne kokonaisuudessaan — siis suhtautua itse tilanteeseen kriittisesti. Tällaisten kommunikaatiotilanteiden yleisyys perhekonteksteissa on merkki dysfunktionaalisesta perherakenteesta.

Nyt: en edelleenkään väitä, että kaikki ”valkoisen etuoikeuden” ja ”valkoisen haurauden” kaltaisten käsitteiden käyttö sellaisenaan johtaisi tällaisiin asetelmiin. Mutta on tärkeää, että tällaisista teorioihin sisältyvistä ideologisista ja psykologisista ansamekanismeista ollaan tietoisia.

Oman tuntumani mukaan tällaisten kaksoisside-asetelmien päälle rakentuvaa kommunikaatiota on mahdollista nykyisellään paikantaa yhä enenevässä määrin niin kulttuurikeskustelussa kuin poliittisissa väittelyissäkin— ja myös taiteellisten työryhmien parissa. Pahanlaiseksi äityessään kyseessä on todella merkittävä ongelma, joka on omiaan nakertamaan taideoppilaitosten kollegiaalista ilmapiiriä ja rakentavaa yhdessäoloa. Sekä julkista keskustelua.

Vaikka ajattelen, että rasismin vastustaminen on tärkeää, en osaa nähdä, millaista etua tällaisten ajattelumallien käytön tietoisesta kannustamisesta oppilaitoksissa olisi. Päin vastoin.

Tämän lisäksi liian tiukaksi viritettyjen antirasististen argumenttien avulla voidaan pakottaa yliopistoinstituutiot luopumaan autonomiastaan. Adressissa kirjoitetaan:

Opetuksen saavutettavuuteen, opettajien taustojen monimuotoistamiseen ja opetussisältöjen päivittämiseen on suunnattava resursseja. Professoreille, lehtoreille ja tuntiopettajille tulee jakaa tietoa ja osaamista aiheesta.

Minkälaista tietoa tässä täsmälleen ottaen tarkoitetaan? Kenen tuottamaa se on, ja mistä lähtökohdista? Miten ja mitä ”osaamista” aiheesta jaetaan? Adressi ei vastaa näihin kysymyksiin konkreettisesti. Kuitenkin toisissa vastaavanlaisissa manifesteissa, joita kesän ja syksyn mittaan taideoppilaitoksiin on lähetetty, vastaavanlainen vaatimus on pitänyt sisällään ”pakollista sensitiivisyyskoulutusta ja liittolaiskoulutusta opettajille”. Tällaisia koulutuksia on myös toisaalla vaadittu järjestettäväksi mm. opetusalojen ammattilaisille.

Suhtaudun lähtökohtaisesti hyvin kriittisesti vaatimuksiin opettajille suunnatuista pakollisista inklusiivisuus- ja sensitiivisyyskoulutuksista. Pidän todella huolestuttavana, mikäli taide- tai akateemiset instituutiot rupeavat järjestämään sellaisia.

Ensinnäkin: mitä monimuotoisuus- ja inklusiivisuuskoulutuksiin tulee, niiden tulokset ovat todennäköisesti päinvastaisia kuin mitä tarkoitus on. Yhdysvalloissa erilaisia monimuotoisuuskoulutuksia on tutkittu pitkään, eikä niiden tehosta syrjinnän vähentämisessä ole yhäkään merkittävää näyttöä. Pikemminkin koulutusten on todettu potentiaalisesti lisäävän ennakkoluuloisuutta — jo senkin nojalla, että ne virittävät aivoja havainnoimaan sosiaalisia tilanteita rodullisten stereotyyppien kautta.

Esimerkiksi Glenn Greenwald — Pulitzer-palkinnon saanut toimittaja, joka alun perin julkaisi Edward Snowdenin paljastukset USA:n valvontakoneiston väärinkäytöksistä — on nostanut DiAngelon ”antirasismi” ja “anti-bias”-koulutukset esiin hyvin kriittisessä valossa. Greenwald pitää Yhdysvaltojen julkisissa laitoksissa ja kulttuurikeskustelussa metsäpalon lailla leviävää valkoisen haurauden teoriaa toksisena, epäproduktiivisena tapana käsitellä rotukysymyksiä.

Juuri pakonomainen keskittyminen ”valkoisuuteen” ja sen “purkamiseen” kun on omiaan ennakkoluuloista käyttäytymistä ja korostamaan etnisiä rajalinjoja — pikemminkin kuin lievittämään niitä.

Tämän lisäksi koulutukset koetaan usein nöyryyttäviksi ja alentaviksi, työntekijöiden autonomiaa väheksyviksi. Etenkin ylhäältä päin vaadittuina, työnantajan järjestäminä ne aiheuttavat jo sinällään vastustusta (kuten mitkä hyvänsä työpaikalla järjestetyt pakolliset, yhteiset koulutukset). Niiden tuloksena voi hyvinkin olla ylimääräistä ärsyytyneisyyttä ja katkeruutta, pikemminkin kuin avointa ja suvaitsevaista ilmapiiriä.

Mutta toinen, nähdäkseni tärkeämpi syy tällaisten ehdotusten kritisoinnille löytyy yliopistojen ja taidelaitosten autonomian puolustamisesta.

Nimittäin: mikäli adressin edellyttämä ajattelumalli otetaan vakavasti, ainoa instituutiolle tai työyhteisölle (kuten esimerkiksi Teatterikorkeakoululle) tarjoutuva keino todistaa olevansa aidosti sitoutunut antirasismiin on, että se suostuu järjestämään ulkopuolista antirasistista “opetusta” sekä antirasistisia koulutuksia omalle henkilökunnalleen.

Tämä siksi, että ko. opetusta ja koulutusta ei voi tuottaa miten tahansa: jos instituutiot on lähtökohtaisesti määritelty ”valkoisuuden” ja/tai rakenteellisen rasismin kyllästämiksi, niiltä on turha odottaa kykyä analysoida ja korjata tilannetta itse. Viime kädessä “osaamista” onkin tilattava nimenomaan niiltä tahoilta, jotka voivat oman määrittelyvaltansa nojalla julistautua antirasistiksi. Siitäkin huolimatta, että nämä toimijat tulevat yliopisto- ja taidekoulutusinstituution ulkopuolelta. (Ja siitä huolimatta, että nämä toimijat eivät useinkaan itse tuota tieteellistä tutkimusta, saati nojaudu sellaiseen. Eikä tällaisilta kouluttajilta edellytetä esim. työnohjaukseen vaadittavaa koulutusta.)

Tässä ajattelumallissa akateemisilla instituutioilla ei voi olla mahdollisuutta ajatella ja käsitellä näitä ongelmia itsenäisesti. ”Rasismin” ja ”antirasismin” määritelmät kun ovat lähtökohtaisesti antirasistisiksi julistautuneiden ulkoisten — mahdollisesti myös kaupallisten — toimijoiden käsissä; näillä on valtaa nostaa esiin ja julkisesti tuomita rasistisiksi katsomansa puhetavat, ajatusmallit ja käytänteet.

Mitä vikaa tässä on? Yliopistojen yhteiskunnallisesti riippumaton asema on asia, josta ei ole syytä ryhtyä tinkimään missään olosuhteissa. Tätä periaatetta kaikkien, myös yliopisto-opiskelijoiden, olisi syytä puolustaa viimeiseen asti.

Käytännössä adressi kuitenkin viettää suuntaan, jossa akateeminen instituutio on vaarassa korvata oman autonomiansa ja harkintakykynsä ulkopuolisten toimijoiden tuottamilla arvioilla sen eettisestä kestävyydestä — tai, useinkin, sen kestämättömyydestä. Malli muistuttaa — valitettavaa kyllä — jonkinlaista institutionaalista kiristystä. Siihen sisältyy akateemisen ja taiteellisen itsemäärämisoikeuden menettämisen vaara. En väitä, ettäkö se olisi väistämätön suunta, mutta tämä vaara totisesti on olemassa.

Taiteen ja tutkimuksen vapaus sekä yliopistojen autonomia ovat syvälle yhteiskunnalliseen itseymmärrykseemme juurtuneita periaatteita. Ne on kirjattu myös yliopistojen toimintaa säätelevään lainsäädäntöön — ja hyvästä syystä. Taideyliopiston johtosäännössä mainitaan, että

Yliopisto turvaa toiminnassaan opetuksen, tutkimuksen ja taiteen vapauden edellyttämän akateemisen itsehallinnon.

Tämän periaatteen ulkopuolelle ei mielestäni ole syytä astua. Ei akateemisissa ympäristöissä eikä taiteellisissa.

Kuten Suna Vuori hiljattaisessa esseessään kirjoittaa,

Ylikuumentuneen keskusteluilmapiirin ei kuitenkaan pidä antaa sanella sisällöllisiä ratkaisuita. Taiteilijoiden ja taideorganisaatioiden on tehtävä ne omista lähtökohdistaan, oman ymmärryksensä pohjalta.

Olen tietoinen siitä, että tämä teksti on mahdollista lukea väärin. Sen argumenttien ja kokonaiseleen on mahdollista nähdä tukevan ”valkoista etuoikeutta”, edustavan ”valkoista haurautta” tai pitävän yllä ”systeemistä sortoa”. Sen lähteet on mahdollista kyseenalaistaa ja sen ajattelu mitätöidä — mitä todennäköisimmin jo sen perusteella, kuka ja minkälainen ihminen teksti(e)n takana on. Tekstin sisältö voidaan palauttaa siihen ”positioon”, josta käsin se on oletetusti kirjoitettu.

Kuitenkin toivon, että tällaisen sijaan tekstin lukeminen tapahtuisi pikemminkin etupäässä sen argumentteja seuraamalla. Toivoisin, että jatkokeskustelu keskittyisi tekstin sisältöön eikä sen kirjoittajaan. Joka tapauksessa koen velvollisuudekseni tuoda nämä näkökulmat esiin. Kuten Tampereen Yliopiston näyttelijäntyön professori Pauliina Hulkko SK:n jutussa tuo esiin:

Viimeaikaisissa keskusteluissa on nähty, että kukaan ei halua loukata ketään ja pelätään, että loukataan, ja sitten loukkaannutaan. Mutta erimielisyys on ainoa mahdollisuus lähteä purkamaan eri näkemyksiä.

En pidä itseäni erehtymättömänä enkä kuvittele, että esittämäni näkökulma olisi ainut mahdollinen. Tähän kirjaamani perustuu kuitenkin mielestäni aitoihin havaintoihin ja rakentuu sellaisen ajattelun päälle, jonka puolelle koen omantuntoni puolesta voivani täysin rinnoin asettua.

Kulttuuri-, taide- ja tiedekeskusteluissa on olemassa positioita ja vaatimuksia, jotka ovat luonteeltaan kohtuuttomia ja jopa fanaattisia. Kyseessä ei mielestäni ole mikään kevyesti otettava asia. Itse asiassa tämän fanaattisuuden paikantaminen on äärimmäisen tärkeää; kulttuurikentän on kysyttävä itseltään, millä keinoin se kykenee vastustamaan tätä fanaattisuutta.

Henkilökohtainen mielipiteeni on, että instituutioiden — etenkään akateemisten — ei ole syytä sopeutua kaikenlaisiin vaatimuksiin, tulivat ne mistä suunnasta tahansa. Institutionaalinen integriteetti vaatii, että joistakin asioista ei luovuta; että jotkut ajatukset ja asenteet tunnistetaan itse instituutioiden toiminnan mielekkään jatkuvuuden ja niiden autonomian sekä perusarvojen kannalta vaarallisiksi ja niiden laajamittainen toteutuminen dysfunktionaaliseksi.

En ole kuitenkaan esittämässä, että käynnissä olisi jonkinlainen laajamittainen salaliitto tai muunkaanlainen politisoitu, institutionaalinen vallankaappausyritys; en muutenkaan pidä kovinkaan hedelmällisenä, että keskustelua ylimalkaankaan kehystetään voimakkaasti politisoiduin termein. En pelkää, että fanaatikot ovat huomenna ottamassa taiteen ja koulutuksen haltuunsa. Uskon, että kriittisellä ja monipuolisella ajattelulla on vielä mahdollisuuksia. Mutta tämän avoimen tilan ylläpitäminen edellyttää, että myös tässä tekstissä esiintuodut huolenaiheet otetaan vakavasti.

Tuotakoon myös painokkaasti esiin, että en pidä adressin laatijoita tai sen allekirjoittaneita ihmisiä millään muotoa huonoina tai pahantahtoisina ihmisinä. Adressin — kuten muidenkin opiskelijoiden esittämien muutosvaatimusten — tarkoitus on eittämättä hyvä, ja sen liikkeellesaattaneet havainnot vähemmistöjen kohtelusta aitoja huolenaiheita.

Pikemminkin pyrin kiinnittämään huomiota tiettyihin ajatusmalleihin, jotka näyttäisivät toimivan tällaisten vaatimusten taustalla. On mielestäni perusteltua ajatella, että laajalle levitessään ja kyseenalaistamattomasti edetessään tällaiset ajatusmallit sekä niihin kytkeytyvät toimintatavat omat omiaan korruptoimaan akateemisia ja taiteellisia (sekä muunkinlaisia) yhteisöjä ja rikkomaan mahdollisuuksia hedelmälliseen, vapaaseen ja ennakoluulottomaan yhteistoimintaan.

Jostakin syystä vaikuttaa siltä, että kulttuuri- ja akateemiset piirit ovat haluttomia tunnistamaan tällaisia tendenssejä eivätkä kykene puhumaan niistä kunnolla ääneen. Tässä suhteessa tilanne on huolestuttava. Me tarvitsemme monipuolista ja kaikkia näkökantoja kyseenalaistavaa ajattelua, jota käydään avoimesti julkisessa tilassa. Meidän tulee pysyä tarkkana liian voimakkaiden ideologisten positioiden suhteen. Olen pitänyt ihailtavana, että Pauliina Hulkko on sanonut suoraan puolustavansa koulutusinstituutioiden autonomiaa ja integriteettiä:

Sinänsä hyvät ajatukset eivät kuitenkaan siirry opetukseen sellaisinaan, Hulkko sanoo. Kriittisen keskustelun siirtäminen sellaisenaan pedagogiaan olisi hänen mielestään jopa totalitaarista.

– Me olemme pedagogeja, emme puhtaasti taitelijoita tai ideologeja.

Toivoisin samanlaisia ulostuloja myös muilta opetus- ja taideinstituutioilta.

Liian kevytmielinen asenne tällaisiin vaatimuksiin — ajatuksella ”muutos on aina tarpeen” tai ”muutos on aina hyvästä” — sisältää sokeita pisteitä. Kuten historia meille — toivon mukaan ainakin — kertoo, vallankumoukset voivat myös mennä kammottavalla tavalla pieleen.

Yhteisöt voivat muutoksen kourissa myös muuttua huonompaan suuntaan, vaikka pyrkimykset niiden toiminnan parantamiseksi olisivatkin vilpittömiä.

Joulukuussa 2020,

Ilja Lehtinen

Edit 21.12.2020: korjattu Tuukka Sandström “päätoimittajasta” “kirjoittajaksi” ja muunnettu “Yhdysvaltain eteläiset osavaltiot” “brittiläisiksi siirtokunniksi”. Yhdysvallat itsenäistyi 1776.

Get the Medium app

A button that says 'Download on the App Store', and if clicked it will lead you to the iOS App store
A button that says 'Get it on, Google Play', and if clicked it will lead you to the Google Play store