Muutama sana kuuhulluudesta

Viime päivinä kotimaisessa mediassa käsitelty laajalti ja huolestuneesti QAnon-ilmiötä ja sen äkillistä leviämistä — myös Suomessa. Hahmottelen tässä tekstissä joitakin ajatuksia, joita aihe minussa herättää. Näitä pohdintoja ei ole tarkoitettu tyhjentäväksi analyysiksi, eikä niitä pidä ymmärtää mitenkään kattavaksi kuvaukseksi ilmiön kaikista — etenkään sen poliittisista — ulottuvuuksista. En ole sanomisistani suinkaan varma. Tästä huolimatta riskeeraan jokusen ajatuksen; riskeeraan tämän nopeasti kirjoitetun tekstin.

QAnonista on kirjoitettu runsaasti, paljon asiallistakin tavaraa. Oletan ilmiön pääpiirteissään lukijalle tunnetuksi, mutta mainitsen kuitenkin muutamia perusseikkoja.

QAnon on sekalainen, kultinomainen ja jatkuvasti muotoaan muuttava läjä salaliittoteorioita, jotka leviävät tällä hetkellä netissä viraalisesti, etenkin laitaoikeiston piirissä. (Nyttemmin ilmiön vaikutuspiiriin ovat ajautuneet myös erilaiset uushengelliset liikkeet, wellnessistä joogakouluihin.) QAnoniin liitettyjä “teorioita” luonnehtii muutama keskeinen piirre: ne väittävät nykyisen pandemiatilanteen olevan hämärän, globalistisen salaliiton keksintöä, jonka perimmäisenä tarkoituksena on estää Trumpin uudelleenvalinta; ne näkevät nykyiset liberaalit instituutiot läpeensä korruptoituneina; ne sisältävät antisemitistisiä trooppeja, kuten ajatuksen lapsia murhaavista ja/tai hyväksikäyttävistä (etenkin USA:n demokraattipuolueeseen kytköksissä olevista) eliiteistä; ne liittävät itseensä kaikenkarvaista vastustusta mitä hyvänsä “viralliseksi” koettua kohtaan.

Pintapuolisesti koko vyyhti vaikuttaa poskettomalta. Mitä se toki onkin; lähtökohtaisesti siihen on tuskin mahdollista suhtautua muuten kuin huvittuneen järkytyksen merkeissä. (Paitsi niiden murheellisten sielujen kohdalla, joiden sosiaalisen elämän ja psyykkisen terveyden pimeään kaninkoloon uppoaminen on vaarassa perusteellisesti hävittää.)

Yhtä kaikki, ilmiön alla on kenties nähtävissä jotakin, joka kertoo yhteiskuntiemme nykytilasta paljon.

Sanottakoon oma mielipiteeni suoraan: kuuhulluus on oire.

Se on merkki jo jonkin aikaa käynnissä olleesta konsensustodellisuuden hajoamisesta — uskaltaisinko sanoa läntisen merkitysuniversumin luhistumisesta. Ilmiön räjähdyksenomaisen leviämisen taustalla ovat eittämättä sosiaalisen median ruokkimat epäterveet dynamiikat, samoin kuin Yhdysvaltain äärioikeiston yhä voimakkaammin uskonnollissävytteiseksi ja muutenkin toksiseksi äityvä poliittinen kamppailu. Koronaviruksesta ja sen ympärillä hyörivästä informaatiosodasta puhumattakaan.

Mutta, tyypillistä kyllä, useimmat lukemani analyysit keskittyvät tämän(kin) ilmiön kohdalla pintaliikehdintään ja ilmiön sisäisen dynamiikan tarkasteluun. Mikä QAnon oikein on? Miksi se on äkkiä ”joka puolella”? Mikä tekee Q:sta ”erityisen vaarallisen” salaliittoteorian? Voivatko suomalaiset tempautua ilmiöön mukaan? (Nopea vastaus: kyllä maar voivat.)

Kysymykset ovat tärkeitä, ja vastaukset niihin eittämättä olennaisia. Kuuhulluuden ymmärtäminen ja sitä vastaan kamppaileminen ei kuitenkaan tyhjene niihin. Niin olennaista kuin ilmiön välittömän ilmiasun tarkastelu onkin, on yhtä lailla tärkeää yrittää nähdä, mihin laajempiin psyykkisiin ja sosiaalisiin tarpeisiin QAnon (ja muut sitä muistuttavat viraali-ilmiöt) vastaavat. On tarkasteltava laajempaa kuvaa: eihän (esimerkiksi) huumeaddiktioitakaan ole mielekästä tutkia keskittymällä vain opiaattien kemiallisiin ja neurofysikaalisiin ominaispiirteisiin. Kun addiktiot muuttuvat yhteiskunnallisesti laaja-alaiseksi ilmiöksi, on aiheellista pohtia, mikä saa ihmisessä, etenkin niinkutsutussa tavan tallaajassa, aikaan tarpeen hakeutua kohti addiktiota — tai salaliittoteoriaa.

Kun puhe kääntyy kuuhulluuden pinnan alla vaikuttaviin voimiin, Suomessa tavataan puhua yleensä koronakriisin aiheuttamasta “henkisestä paineesta”, “epävarmasta maailmantilanteesta” tai hankalan poikkeusajan luomasta yleisestä ahdistuksesta; myös epäilykset virallisia koronamääräyksiä kohtaan nousevat paikoin esille. Nämä lienevät aivan päteviä tapoja kuvata sitä yleisen psyykkisen haurauden ja epäluuloisuuden ilmapiiriä, joka tällä hetkellä meilläkin päin vallitsee. Liian usein ne kuitenkin pysähtyvät tämänhetkisen tilanteen kuvaamiseen; ne puhuvat vain koronakriisistä, vaikka tarvetta olisi puhua laajemmasta — henkisestä ja yhteiskunnallisesta — kriisitilasta.

Minusta vaikuttaa siltä, että QAnonin kaltaisten vaihtoehtotodellisuuksien nousu on osa laajempaa kollektiivisten merkitysrakenteiden murtumisen dynamiikkaa. Lisäksi: tällaisten ilmiöiden nopea leviäminen sekä niiden mahdollinen muuttuminen konspiratoriaalisiksi, vainoharhaisiksi ja väkivaltaisiksi kielii mainitun hajoamisprosessin kärjistymisestä läntisissä demokratioissa.

Olisin taipuvainen ajattelemaan, että kuuhulluus on oire laajemmasta psykososiaalisesta tilanteesta, jota peak-oil-teoreetikko Nicole Foss kutsuu ”luottamushorisontin romahdukseksi”. Tämä prosessi on puolestaan ollut läntisissä yhteiskunnissa käynnissä jo hyvän aikaa.

Fossin mukaan luottamushorisontin romahdus on kehityskulku, joka luonnehtii laskusuuntaan kääntyvää taloutta. Länsimaissa luottamushorisontin horjuminen on ollut käynnissä viimeistään vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen: aikana, jolloin taloudellinen epävarmuus ja eriarvoisuus on lisääntynyt samalla kun kasvutaloutta on pidetty keinotekoisesti — finansialisaation avulla — yllä.

Seurauksena on ollut, että yhteisesti jaetut käsitykset siitä, mihin yhteiskuntamme ovat menossa, ovat kovertuneet ontoiksi. Dokumentaristi Adam Curtis on käyttänyt termiä hypernormalisaatio kuvaamaan tätä asiaintilaa. Hypernormalisaatio on käsitteenä lainattu myöhäisvaiheen Neuvostoliitosta: se kuvaa sitä henkistä ilmapiiriä, jossa suurin osa väestöstä tietää tai aavistaa, että vallitsevat instituutiot ovat kadottaneet suuntansa ja mielekkyytensä — mutta silti näiden merkityksestä tyhjenevien rakenteiden ulkopuolelle astuminen vaikuttaa mahdottomalta. Kaikki vaikuttaa olevan “normaalisti”, mutta yleinen ilmapiiri on kasvavassa määrin epätodellinen, unenomainen.

2000-luvun edetessä läntiset yhteiskunnat ovat hivuttautuneet yhä pitemmälle kohti tilannetta, jossa meikäläistä konsensusodellisuutta ylläpitävät kollektiiviset fiktiot— talous, kasvu, (velka)raha, julkiset instituutiot, yhteiseksi mielletyt tavoitteet —alkavat kyseenalaistua ja horjua.

Tällaisessa ilmapiirissä yhteiset käsitykset siitä, mihin voi pohjimmiltaan luottaa (ja eritoten: mikä on loppujen lopuksi todellista), rupeavat horjumaan. Usko yhteisiin suuriin kertomuksiin sekä yhteiskunnallista koheesiota ylläpitäviin instituutioihin rapautuu.

(Kuvatunkaltaisen kehityskulun on sivumennen sanoen voinut havaita jo jonkin aikaa esimerkiksi yliopistojen, yritysten, valtionhallinnon haarojen tai poliittisten puolueiden piirissä. Väittäisin peräti, että sangen moni näiden instituutioiden puitteissa toimiva on lakannut todella uskomasta niihin tarinoihin, joilla ne pyrkivät perustelemaan olemassaoloaan ja/tai nykylinjojaan.)

Foss kuvaa dynamiikkaa vuonna 2015 kirjoittamassaan tekstissään seuraavasti:

”Laajenevan talouden ajat ovat suhteellisen rauhan ja vaurastumisen aikoja. Jos tällaiset olosuhteet jatkuvat suhteellisen pitkään, luottamus rakentuu hiljalleen, ja yhteiskunnat muuttuvat yhä inklusiivisemmiksi ja yhteistyökykyisemmiksi. Tällöin perustaipumuksena on havaita jaettu ihmisyys; ihmiset keskittyvät ennemmin samankaltaisuuksiin kuin eroihin. Tällaisina aikoina me kurottaudumme ulospäin ja toimimme myös itsellemme kaukaisten ihmisten kanssa, vaikka meillä ei olisi heihin henkilökohtaiseen luottamukseen perustuvaa sidettä, sillä olemme ajan saatossa sijoittaneet luottamuksemme vakaina pysyviin institutionaalisiin kehyksiin, joiden avulla hoidamme asioitamme. Tällainen institutionaalinen luottamus korvaa henkilökohtaisen luottamuksen tarpeen; se on keskeinen tekijä prosessissa, jossa taloudet ja niiden hallinnointiin käytetyt rakenteet saadaan skaalautumaan ylöspäin. Tällaisessa ympäristössä varttuneet yksilöt tapaavat osoittaa lähtökohtaista luottamusta toisiaan kohtaan, ja heidän perustaipumuksenaan on toimia yhteistyöhakuisesti.

Tämä vakaa tila on jyrkässä kontrastissa niihin olosuhteisiin, jotka muuttuvat vallitseviksi, kun yhteisesti jaettava kakku alkaa kutistua. Niin vaikeaa kuin onkin jakaa saavutettuja etuja tavalla joka koetaan oikeudenmukaiseksi, on äärettömästi paljon hankalampaa jakaa menetyksiä ja tappioita tavalla, joka ei käy äärimmäisen riitaisaksi…”

“ Tällaisissa olosuhteissa tunne jaetusta ihmisyydestä käy paljon harvinaisemmaksi, ja fokus siirtyy samankaltaisuuksista niihin eroihin, joiden päälle sosiaaliset jakolinjat rakentuvat — ja jotka alkavat revetä ammolleen. ”Me vastaan ne”-tyyppinen dynamiikka ottaa vallan — tavalla, jossa ”me” muuttuu yhä tiukemmin määritellyksi, ja ”niistä” tulee yhä halveksutumpi asia. Ihmiset rakentavat muureja, kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti, ja kurkistelevat epäluulon vallassa niiden takaa. Sen sijaan, että toimittaisiin yhdessä, pyrkien ratkomaan yhteisiä huolenaiheita, riitaisuuden leviäminen siirtää fokuksen yhteistyöstä kilpailuun. Kollektiiviset, rakentavat mielentilat voivat helposti muuttua asenteiksi, joita motivoi huomattavasti negatiivisempi tunnekenttä — kateellisuus ja kostonhimo – mikä on koetulle yhteisyyden piirille sangen tuhoisaa.

Sellaiset yhteiskunnalliset ja yhteisölliset aloitteet, jotka laajentumisen aikoina puhuttelevat julkista mielikuvitusta, eivät tule saamaan juurikaan kannatusta supistumisdynamiikan päästessä vauhtiin. Kaikenlaiset pyrkimykset rakentaa yhteistyölle perustuvia projekteja joutuvat kohtaamaan kasvavan negatiivisen sosiaalisen mielialan ryöpyn, ja niillä on vaikeuksia päästä käyntiin. Negatiiviset ideat saavuttavat, surullista kyllä, viraalisen statuksen positiivisia huomattavasti todennäköisemmin. On hyvinkin mahdollista, että syntyy uusia liikkeitä, jotka perustuvat pelkoon ja vihaan; niitä ruokkii uusi negatiivisuuden sävyttämä emotionaalinen konteksti, jolloin ne alkavat voimistua ja alkavat hävittää yhteiskunnallista kudosta — eritoten antamalla poliittisen mandaatin sellaisille ääriliikkeille, jotka pyrkivät kohdentamaan syyllisyyden johonkin helposti tunnistettavaan ja marginalisoitavissa olevaan sosiaaliseen ryhmittymään.”

Olisin taipuvainen tulkitsemaan QAnonia ja siihen kytköksissä olevia viraalisia ilmiöitä sekä yhteisöjä nimenomaan Fossin kuvailemien “negatiivisten ideoiden” kautta. Kyseessä on pelkoon ja epäluuloon perustuva primitiivinen vastustusreaktio kaikkia sellaisia “ylhäältä käsin” asetettuja pyrkimyksiä ja projekteja kohtaan, joiden institutionaalisiin perusteluihin ei enää kyetä luottamaan. QAnonilaisuus perustuu nimenomaan yleisesti hyväksyttyjen totuuksien ja aikasemmin luottettavina pidettyjen institutionaalisten kehysten hylkäämiselle, “oman totuuden” löytämiselle. Samalla se tekee voimakasta eroa meidän ja niiden — “heränneiden” ja “nukkuvien” — välille.

Kuuhulluuden taustalla voi siis väittää olevan taloudellisia kehityskulkuja; toinen tärkeä juuri on löydettävissä informaatioteknologioista.

Hiljattain edesmennyt filosofi Bernard Stiegler tarkastelee ilmiökenttää muutaman vuoden takaisessa teoksessaan The Age of Disruption: Technology and Madness in Computational Capitalism. Teos esittää, että elämme disruption — jatkuvan häirinnän ja digitaalisen “luovan tuhon” — aikakautta, jonka vaikutukset tunkeutuvat syvälle psyykeeseen.

Stieglerin analyysin mukaan hyperdisruptiivinen, pääoman komputationaaliseen logiikkaan nojaava informaatiotalous särkee yhteisen elämisen sfäärit. Todellisuus, jota yhä voimakkaammin hallitsevat pääoman kasvattamiseen valjastetut laskennalliset ja algoritmiset prosessit, estää yhteisten tulevaisuushorisonttien — Stieglerin terminologiassa kollektiivisten protentioiden — syntymisen. (Nämä voi halutessaan rinnastaa fossilaiseen “luottamushorisonttiin”.)

“Saman aikakauden ja kulttuurin yksilöt jakavat, jos eivät yhteisiä odotuksia, niin vähintäänkin odotustensa yhteisen konvergoitumisen horisontin, joka muodostaa äärettömyydessä yhteisen tulevaisuuden jaetun protention — toisin sanoen, yhteisen odotushorisontin määrittämättömän ykseyden … viime kädessä idean elämästä, jota on mahdollista elää arvokkaasti, ei-epäinhimillisellä tavalla.

Komputationaalisessa kapitalismissa, jossa käyttäytymistä ennakoivat kaupallistetut algoritmit tunkeutuvat jokaiseen yhteiselämän soppeen, tämä yhteisesti jaettu “idea elämästä” näivettyy. Elämisen, kanssakäymisen ja yhdessäolon tavat redusoituvat algoritmisesti ennakoitavissa oleviksi kulutuskäyttäytymismalleiksi, eivätkä kykene muototumaan mielekkäiksi osiksi elämää; kollektiivisesti artikuloituvat, merkitystä kantavat halut ja toiveet redusoituvat mykiksi addiktioiksi.

Stieglerin mukaan aikakauttamme luonnehtii laajalle levinnyt dis-individuaatio, henkinen näivettyminen, jonka piirissä autenttiseksi yksilöksi kasvaminen (individuaatio) muuttuu mahdottomaksi; tämän seurauksena individuaation kollektiivinen puoli, jaettujen elämisen tapojen kollektiivinen kehittäminen (transindividuaatio) estyy.

Algoritmien ja komputaation hallitsema, markkinalainalaisuuksien ja jatkuvan disruption läpäisemä pseudoyhteisöllinen jakamistalous — digitaalinen nykytodellisuus — on Stieglerin mukaan omiaan “köyhdyttämään taloudet ja kulttuurit perusteellisesti”. Tämä köyhtyminen on tapahtuu ennen kaikkea symbolisella tasolla: yhä laajemmat kansanosat jäävät vaille merkitystä ja mieltä kantavien, yhteisten tarinoiden ja kuvastojen luomisen prosesseista.

Tämä kollektiivisten pyrintöjen kentän köyhtyminen puolestaan johtaa niin yksilöiden kuin yhteisöjenkin “psyykkisen apparaatin luhistumiseen”: apatian, voimattomuuden ja avuttomuuden tilaan, jonka raunioista mitä erilaisimmat hulluuden ja vainoharhaisuuden ilmentymät nousevat ja pääsevät valloilleen.

(Tärkeää on Stieglerin kohdalla huomata, että kollektiivisten merkityskokonaisuuksien hajoamisessa ei ole kyse traditioiden kriisistä, siis “perinteisten” tai “annettujen” yhteiskunnallisten rakenteiden hajoamisesta. Komputatiivisen kapitalismin ominaispiirteisiin lukeutuu myös ja eritoten taipumus tuhota ne transindividuaaliset luovat kyvyt, joiden avulla ihmiset voivat muodostaa uusia kollektiivisia merkityshorisontteja.)

Voisi siis väittää, että kuuhulluuden taustalla vaikuttaa laajentunut ja yleistynyt merkityskriisi, jolla on sekä taloudellis-yhteiskunnallinen että teknologis-psykologinen puolensa. Koronakriisi on ajamassa molempia kehityskulkuja kohti jonkinlaista murtumapistettä; tilaa, jossa mitä harhaisimmat keinot psyykkisen vakauden ja hallinnassa olemisen tunteen palauttamiseksi nostavat päätään.

Eräs hiljattain Medium-alustalla julkaistu, sangen mainio analyysi tarkastelee Q-ilmiötä ”vahvistettuun todellisuuteen” (augmented reality) pohjautuvien pelien rakenneominaisuuksien avulla. Analyysin mukaan QAnon jäljittelee interaktiivisen pelin rakennetta: pelaajan oma-aloitteinen johtolankojen ja vihjeiden etsiminen sekä tulkitseminen vievät “juonta” eteenpäin. Tällainen peli palkitsee pelaajiaan arvoitusten ratkaisusta dopamiinipurskeilla ja houkuttelee heitä etsimään jatkuvasti lisää “merkityksellisiä” yhteyksiä. Tällä tavoin ilmiön pauloihin joutunut yksilö ajautuu yhä syvemmälle kaninkoloon. QAnonin ympärille syntyneet yhteisöt puolestaan palkitsevat jäseniään johtolankojen löytämisestä ja “oman tutkimuksen” tekemisestä.

QAnon on siis eräänlainen pseudo-larppi, jota pelataan tosimaailman keskellä. Sen keskeisenä ajurina toimii apofeniaksi kutsuttu ilmiö — yleisinhimillinen taipumus nähdä merkitykselliseltä tuntuvia kuvioita ja yhteyksiä satunnaisessa datassa. QAnon mobilisoi ihmiselle ominaisen tarpeen tuottaa merkitystä: etsiä mielekkyyttä ja suurta tarinaa satunnaiselta ja kaaoottiselta tuntuvan todellisuuden takaa.

QAnonin merkittävänä erona esimerkiksi 90-lukulaisiin salaliittoteorioihin on puolestaan sen voimakas yhteisöllinen luonne. Siinä missä aiempi foliohattuilu oli voittopuolisesti yksinäisten susien ja itseoppineiden netti“tutkijoiden” puuhaa, QAnon on nimenomaan keskinäisen hyväksynnän ja samanmielisten digitaalisten kollektiivien ylläpitämä ilmiö. Se mobilisoi peri-inhimillisen tarpeen kokea yhteisöllistä hyväksyntää, jakaa merkitystä.

Toisin sanoen: QAnon on kuin luotu täyttämään se tyhjiö, jonka näivettyvät merkitysrakenteet jättävät jälkeensä. Se on kehittymässä eräänlaiseksi dysfunktionaaliseksi korvikkeeksi niille yhteisille instituutioille, jotka ovat jo pitkään jatkuneen merkityskriisin ja laajentuneen luottamuspulan myötä kaivertuneet ontoiksi — eivätkä enää kykene aidosti vastaamaan yhteisöllisiin pyyteisiin.

Ei olekaan mikään ihme, että ”salaliittoteorioiden salaliittoteoriana” QAnon on sulauttanut itseensä suunnattoman määrän ideologisia juonteita, jotka kyseenalaistavat oikeastaan kaikkia uusliberaalin läntisen modernin keskeisiä instituutioita: valtamediaa, kommunikaatioteknologioita (5G), kansallisia ja ylikansallisia valtarakenteita (EU, WHO, establisoidut puolueet), ylikansallisen talouden keskeisiä toimijoita (IMF, keskuspankit)… Ilmiön pauloihin joutuneet kokevat vastustavansa pahantahtoisia, ihmisyyden vastaisia voimia ja taistelevansa aidon yhteisyyden puolesta.

Yllä olevaa ei pidä tulkita niin, että esittäisin kuuhulluuden olevan perustavalla tapaa “orgaaninen” tai muutenkaan pohjimmiltaan ruohonjuuritasolta nouseva ilmiö. Vaikuttaa selvältä, että sen taustalla vaikuttaa hyvin määrätietoisia voimia, jotka tietoisen kyynisesti ohjailevat ilmiön vaikutuspiiriin joutuneita ihmisiä. QAnon on ilmiselvä osa populistisen äärioikeiston strategiaa, ja sitä käytetään häikäilemättömiin tarkoituksiin. Mutta merkittävä osa sen syövereihin joutuvista ei koe asiaa näin; heille teoria tarjoaa “itse löydetyn” — ja samalla yhteisöllisen — vastauksen mielekkyyden häviämisen ongelmaan.

Hypoteesini on siis tämä: konspiratoriaalinen mieliala kasvaa kasvavasta kollektiivisen merkityksen kuihtumisesta.

Koronakriisi on tullut sysänneeksi tätä prosessia askelen eteenpäin. Siinä pitkittyneessä sosiaalisessa häiriötilassa, jossa tätä nykyä elämme, joudumme tahtomattammekin irtaantumaan mielekkyttä tuottavan ja ylläpitävän yhteisen elämisen piiristä; tällöin yhä useammalla on taipumus ajautua mitä erilaisimpien korvikeratkaisujen — viraalisten vaihtoehtotodellisuuksien — pauloihin. Nykytilassa, ikävä kyllä, kansoitamme kaikenkarvaisten valtamekanismien läpäisemiä, (voittopuolisesti digitaalisia) kommunikaatiofoorumeita, joissa jaetun yhteiselämän kudos on jo lähtökohtaisesti kyllästetty datankeruulla, poliittisilla agendoilla, markkinaintresseillä — siis loppujen lopuksi: epäilyksillä ja ennakkoluuloilla.

Tästä syystä luulen, että paras keino kuuhulluuden (sekä muiden vastaavien psykososiaalisten hullutusten) leviämisen estämiseksi ei ole uusien someryhmien perustaminen tai infosodankäynnin kiihdyttäminen — edes demokratiamyönteisellä, antifasistisella meemitehtailulla.

Tällaiset keinot voivat toki tepsiä lyhyellä aikavälillä. Kenties ne antavat aseita jonkinasteiseen disinformaation vastustamiseen. Ne eivät kuitenkaan voi vastata siihen juurettomuuden, paikaltaanmenon ja avuttomuuden kokemukseen — luottamushorisontin romahdukseen— jonka jälkeensä jättämät psyykkiset rauniot toimivat QAnonin kaltaisten salaliittoteorioiden ensisijaisena kasvualustana. On sitä paitsi sangen mahdollista, että tällainen kulttuurisodan tietoinen lietsominen lisää polarisaatiota ja sitä kautta jaetun todellisuuden tajun heikentymistä entisestään.

(Puhumattakaan siitä, että liian intomielinen “tieteen” ja “faktojen” puolesta kamppailu “terveen skeptisyyden” nimissä voi myös heikentää sekä tieteellistä että yhteiskunnallistakin keskustelua entisestään — sikäli kun se hämärtää näkyvistä sitä tosiasiaa, että esimerkiksi monia pandemian hallintaan liittyviä ilmiöitä on mahdollista myös kyseenalaistaa ja kritisoida tervejärkisin ja journalistisesti uskottavin perustein. Legitiimien vastaäänten ja asiapohjaisen kritiikin vaientaminen tai niiden stigmatisointi ilman kunnollista keskustelua lietsoo mustavalkoista psykososiaalista ilmapiiriä entisestään.

Sodankäynnin ensimmäisiä uhreja ovat kritiikki ja nyanssien taju.)

Mitä seuraavaksi väitän, voi kuulostaa typerältä, mutta menköön.

Olen taipuvainen ajattelemaan, että tärkeintä tässä pitkittyvässä murrostilanteessa olisi omalla kohdallamme vahvistaa sitä perustavaa merkityksellisyyden kudosta, jonka kuihtuminen ajaa ihmisiä salaliittoteorioiden pariin. En puhu nyt ensisijaisesti luottamuksen palauttamisesta julkisiin instituutioihin, vaikka sekin lienee pitemmällä aikavälillä tähdellistä —siinä määrin, kun se jatkuvasti pahenevan talouskriisin olosuhteissa nyt on mahdollista. (Kollektiivisten instituutioiden on joka tapauksessa uskottavuutensa säilyttääkseen kyettävä demokratisoitumaan radikaalisti — niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla — sallimaan asiallinen kritiikki ja erimielisyyksistä neuvottelu.)

Tarkoitan pikemminkin tavallisen, arkisen sosiaalisen kanssakäymisen — aistivien, puhuvien ja toistensa kanssa toimivien ruumiiden välisyyksien— varjelemista ja hoivaamista. Minusta vaikuttaa siltä, että nyt olisi syytä vahvistaa kaikenlaisia ihmistenvälisiä horisontaalisia siteitä — siis sitä välittömän kohtaamisen, tunnustamisen ja auttamisen verkostoa, joka kannattelee jokaista pienempää ja suurempaa yhteisöä. Nyt, jos koskaan, on pidettävä yllä yhteisestä tekemisestä ja toiminnasta kumpuavaa mielekkyyden kokemusta; kasvatettava sellaista mielekkyyttä, joka ei tarvitse moderniteetin suurta edistyskertomusta pysyäkseen hengissä.

Ehkäpä olennaisinta tänään olisi: tutustua naapureihinsa, kutsua heitä kahville, tarjoutua avuksi muutossa; tervehtiä vastaantulijoita, vaikka tuntisikin itsensä idiootiksi; päivitellä joutavanpäiväisyyksiä vierustovereilleen julkisissa liikennevälineissä; kuunnella lähikuppilassa avautuvan syrjäytyneen huolia; kysyä kadulle kaatuneelta, onko kaikki kunnossa; pitää yhteyttä ystäviinsä, etenkin niihin etäisimpiin; muistaa sukulaisia, perheenjäseniä, vanhoja luokka-, armeija ja kuorotovereita; koskettaa, katsoa, huomioida.

Kasvoisuus, kosketus ja yhteys — etenkin tuntemattomien tai puolituttujen kesken — ovat tulevina kuukausina ja vuosina erityisen tärkeää. Ne pitävät yllä sitä perustason sosiaalisuutta, joka kannattelee kaikkea tolkullista olemistamme ja estää meitä suistumasta disintegraation hulluuteen. Samoin se pitää yllä kokemusta siitä, että elämä jollakin tapaa jatkuu lamoista, kulkutaudeista, kriiseistä, ekologisista katastrofeista, poliittisista mullistuksista ja kaikesta muustakin horisontissa häämöttävästä huolimatta.

Sillä kuten jokainen vähänkään asioista perillä oleva tietää (tai vähintäänkin aavistaa), nykyinen viruskriisi ei ole millään muotoa vakavin näinä vuosina ja vuosikymmeninä meitä koettelevista hyökyaalloista.

Jokainen hetki, joka näinä aikoina vietetään kasvokkain — ja etenkin kasvokkain sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa kasvokkain oleminen tuntuu lähtökohtaisesti vaaralliselta tai epäilyttävältä — on korvaamattoman arvokas. Jokainen riskeerattu hymy, jokainen ystävällinen ilme; jokainen ele, joka ei ilmaise varautuneisuutta, epäluuloa tai välinpitämättömyyttä; jokainen yhteisen ihmisyyden tunnustus pitää yllä sitä minimaalista jaetun maailman asuttamisen tuntua, jota tarvitsemme, jottemme vetäytyisi lopullisesti eristyksiin omiin turvatiloihimme… ja ennen pitkää kävisi toistemme kurkkuun.

Tämä ei tarkoita, että meidän tulisi olla samanmielisiä. Pikemminkin olisi paikannettava niitä tiloja, joissa voimme olla kasvokkain toistemme kanssa eri mieltä; tiloja, joissa voimme sallia epäluulojen ja ahdistusten ilmitulon ilman, että menetämme käsityksen yhdessä asuttamastamme maailmasta. On löydettävä, yhä uudelleen, se yhteisten eleiden ja ilmeiden, kosketuksen ja naurun maailma, johon keskinäisessä olemisessamme tukeudumme — talouskriiseistä, kulkutaudeista ja poliittisista kiistoista huolimatta sekä niiden keskellä. Sitä on autettava selviämään ja elpymään.

Tämän lisäksi, rahtusen konkreettisemmin puhuakseni, on syytä kaikin keinoin pyrkiä elvyttämään kaikkea sellaista yhteisten asioiden hoitoa, jota kutsumme ”kansalaisuudeksi”: pienyhdistyksiä, ammattiliikkeitä, kaupunginosayhdistyksiä, ompeluseuroja, talkootoimintaa, viljelypalstoja, metsätysseuroja (kyllä! myös metsästysseuroja), mielenosoittamista… Toimittaja Eric Lewitz kytkee QAnonin leviämisen Yhdysvalloissa eritoten ruohonjuuritason kansalaisyhteiskunnan näivettymiseen. Politiikan muuttuminen mediaspektaakkeliksi, yhdistettynä kaikenkarvaisten yhteisen kiistelyn ja sovinnonteon piirien näivettymiseen, rakentaa hedelmällisen maaston sille paranoidille, dysfunktionaaliselle ja sanan huonossa merkityksessä viraaliselle yhteisöllisyyden muodolle, jota QAnon edustaa.

(Näistä syistä, sivumennen sanoen, suhteeni kasvonaamioihin on muuttunut hyvin ristiriitaiseksi. Olen vakaasti sillä kannalla, että kasvomaskien käyttö hidastaa viruksen leviämistä ja vähentää vaarallisten tartuntojen riskiä. Olen pandemian alkuvaiheessa puhunut voimakkaasti maskien käytön puolesta. Ajattelen, että maskien käyttö julkisissa tiloissa on edelleen perusteltua.

Mutta toisaalta en voi olla pohtimatta asian toistakin puolta: voi olla, että naamioituminen, etäisyyden pito ja eristäytyminen — niin fyysinen, sosiaalinen kuin emotionaalinenkin — ruokkivat ikävällä, suorastaan traagisella tavalla yleisen epäluuloisuuden ilmapiiriä. Naamioitumisen ei tarvitse olla konkreettista ollakseen tuhoisaa — riittää, että kokemus henkisestä ja sosiaalisesta kasvottomuudesta leviää riittävän laajalle ja uppoaa riittävän syvälle. Riittää, että kokemus mutkattoman yhteiselon mahdollisuudesta katoaa.

Niin tarpeellisia kuin ne epidemologisesta näkökulmasta saattavatkin olla, maskipakot ja sosiaalisen etäännyttämisen konventiot voivat hyvinkin tulla huomaamatta laajentaneeksi disruptiivisen some- ja nettitodellisuuden tuottamia merkitystyhjiöitä. Kun perustason kokemus yhteisesti jaetusta elämästä häiriintyy, kadonneiden ihmiskontaktien jättämät aukot täyttyvät erimuotoisilla salaliittoteorioilla. Ei ole lainkaan satunnaista, että sana ”maski” kytkeytyy etymologisesti painajaisiin ja kummituksiin — kuten Janne Saarikivi on kohdallisesti huomauttanut.

Eikä ole liioin satunnaista, että maskien käytön vastustus kuuluu nykyisten kuu-uskovaisten levittämien harhaisten teorioiden ytimeen. Ne nähdään osana “meitä” kontrolloivaa ilkeämielistä salaliittoa. En kuitenkaan millään usko, että maskien vastustus sinänsä olisi QAnonia ohjaileville poliittisille toimijoille erityisen tärkeää. Eleellä on kuitenkin merkittävää symboliarvoa. Maskeja kohtaan koettu pelko ja vierauden tunne on helppo mobilisoida osaksi QAnonin suurta Negatiivista Ideaa. Naamioitumisen vierastaminen kun on omalta osaltaan merkki täysin ymmärrettävästä, suorastaan inhimillisestä halusta päästä eroon painajaismaiseksi koetusta kasvottomuuden tilasta — herätä takaisin jaettuun, yhteiseen, ihmistenväliseen todellisuuteen. Tätä tarvetta on sinänsä vaikea kritisoida, vaikka sen äärimmäisimmät ilmentymät ovatkin eittämättä hirviömäisiä.

En kuitenkaan pidä tätä riittävänä syynä luopua kasvomaskeista, ainakaan kokonaan. Rehellisesti sanottuna: en tiedä, miten tässä kohdin olisi syytä toimia.)

En missään nimessä halua maalailla piruja seinälle, mutta vaikuttaa siltä, että käynnissä oleva pandemiatilanne on omiaan voimistamaan jo muutoinkin käynnissä olevaa sosiaalisen disintegraation dynamiikkaa.

Kiristyvä taloustilanne, eskaloituvat ekologiset ja sosiaaliset kriisit, psyykkistä eheyttä ja kriittistä ajattelukykyä hapertava digitaalinen media; kaikki nämä sekä lukuisat muut jo käynnissä olevat yhteiskunnalliset häiriötilat nakertavat jo nyt kovin haurasta luottamushorisonttia palanen kerrallaan. Jokainen näistä edessä olevista kehityskuluista on varsin kykenevä särkemään niitä välittömiä yhteyksiä ja kanssakäymisen konteksteja, joiden varaan jokapäiväinen solidaarisuutemme rakentuu. Kriisien käydessä vastaisuudessa yhä syvemmiksi ja kiharaisemmiksi yhteisesti jaetun elämisen taju vaarantuu entisestään; se on ennen pitkää vaarassa jopa murtua. Myös meillä.

Tästä(kin) syystä tarvitsisimme kipeästi rehellistä yhteiskunnallista keskustelua siitä, mitä nykyisillä viruspoikkeustiloilla oikein tavoittelemme; mikä on se yhteisesti hyväksyttävissä oleva “lopputila”, johon pandemiantorjunnan voidaan mielekkäästi katsoa tähtäävän? Olisi ymmärrettävä, että virus ei ole ainoa tai edes vakavin ongelmamme. Kuten sosiologi Tim Watkins toteaa:

“ Koska emme ole kyenneet määrittelemään pandemialle lopputilaa, olemme juuttuneet vaaralliseen kielto- ja torjuntatilaan, jossa huolet pandemiatoimien pitkän aikavälin seurauksista julkiselle terveydelle hylätään aggressiivisesti yksinomaan “yksityisten voittojen panemisena ihmishenkien edelle”.

Luottamuksen katoaminen ja jaetun merkityksen romahtaminen ovat nekin omalta osaltaan terveydellisiä kriisejä. Paitsi, että jatkuva poikkeustila rapauttaa psyykkistä terveyttä ja aiheuttaa masennusta, ahdistusta sekä epätoivoa, se on eittämättä omiaan laajentamaan luottamuspulaa ja merkityskatoa. Näin ollen se horjuttaa tavallistenkin ihmisten kykyä pysytellä jaetun todellisuuden piirissä.

Jatkuvassa poikkeustilassa terveet ihmiskontaktit — myös ja eritoten satunnaiset, ennakoimattomat ja psykologisia muureja murtavat ihmiskontaktit — vähentyvät ja ne korvautuvat etäisillä, virtuaalisilla ja keinotekoisesti välittyneillä yhteyksillä; eriyttävillä ja atomisoivilla kanssakäymisen tavoilla, joissa kasvojen, puheen ja eleiden välittömyyttä peittää ja sumentaa milloin mediatodellisuus, milloin poliittisten eturyhmien viestintä, milloin kaupalliset toimijat tahi sosiaalisen median kaikenkattavat algoritmit. Nämä ovat hierarkkisen, välittyneen vallankäytön muotoja, toisen asteen sosialisaatiota, joka nousee loismaisesti ensimmäisen asteen sosialisaation, välittömän ja hierarkiattoman, ihmiseläinten välisen mutkattoman kanssakäymisen päälle.

Mikäli ensimmäisen asteen sosialisaatio — orgaanisen kanssakäymisen kudos — näivettyy, toisen asteen sosialisaatio muuttuu hallitsevaksi todellisuudeksi. Tuossa ruumiittomassa ja kasvottomassa, epävarmuuden läpäisemässä valtakunnassa ihmisten psyykkinen eheys, kyky rakentavaan erimielisyyteen sekä niin yksilöiden kuin yhteisöjenkin mahdollisuudet kannatella itseään hajoavat. Tällaisten tilojen hallitseva tunneilmapiiri on paranoia: niitä luonnehtii herkeämätön pahaenteinen aavistus siitä, että kaikkien viattomaltakin vaikuttavien viestien takana piileksii pahantahtoisia voimia. Ei ole mikään ihme, että tällaisessa ilmastossa ajatus maailmaa hallitsevista ilkeistä eliiteistä saa yhä enemmän jalansijaa.

Siksi (edes jonkinlainen!) kasvokkaisuus on niin tärkeää. Sen avulla pysymme toistemme keskuudessa, emmekä kiihdytä erottautumisen logiikkaa; emme irrottaudu lopullisesti kammottavaksi muuttuvasta, hahmottomasta Toisesta.

Vain toistemme avulla selviämme; vain yhdessä voimme kasvattaa sietokykyämme — yhä hurjemmaksi äityvää tulevaisuutta silmälläpitäen.

Muussa tapauksessa luottamuspula nielaisee lopulta jokaisen.