Me Ratkaisemme Ongelmasi
Ihan hauskana pikku kokeena itse kukin voisi yrittää sellaista, että kun seuraavan kerran puhuu teknologiasta, kirjoittaa teknologiasta tai vaikkapa vain ajattelee teknologiaa, pyrkisi välttämään kolmea sanaa.
Nuo sanat ovat “ongelma”, “ratkaisu” ja “me”.
. . . . . .
Eilen lueskelemassani Ylen jutussa oli taas joku tekoälytutkija esittämässä, kuinka ihmisten yksinäisyys on merkittävä yhteiskunnallinen “ongelma”, johon tulevaisuudessa kehitettävät seksirobotit tuovat “ratkaisun”.
Ymmärrän toki, että insinöörishenkiselle tutkijalle koko maailma jäsentyy tarkkarajaisina, komputoitavina pulmina, joihin on löydettävissä yksiselitteinen ja tarkka — tai vähintäänkin likimääräinen — ratkaisu. Vastaus on aina piilottelemassa seuraavan nurkan takana.
Hupaisaa on kuitenkin seurata tällaisen mentaalisen skeeman levittäytymistä median kautta arkipuheeseenkin. Aina jossain joku “me” — ilmeisesti siis “ihmiskunta” tai joku muu star trek-henkinen entiteetti — on “ratkaisemassa” globaaliksi äityviä pulmia. Yleensä jonkin abstraktin ja epämääräisen “keskustelun” neuvoin.
Tämä diskurssi monistaa itseään jatkuvasti, lukemattomiin paikkoihin; varmaankin ilmiöllä on jotain tekemistä sen kanssa, että kaaoottiseksi, monimutkaiseksi äityvä aikamme ajaa ihmisiä etsimään helpotusta yksinkertaisia, selkeärajaisia skeemoja tuottavista ajattelumalleista.
En kuitenkaan saanut tänä aamupäivänä päkistettyjä aivojani sellaiseen asentoon, jossa voisin ihan oikeasti mieltää, että vaikkapa seksirobottijutussa käsitelty inhimillinen yksinäisyys ja rakkauden kaipuu olisi ylimalkaan asia, jonka voisi jotenkin “poistaa” tai “ratkaista”.
Tokihan yksittäisen ihmisen kärsimystä voi lieventää (enkä muuten ole lainkaan vakuuttunut siitä, että seksirobotit ovat tähän paras keino), mutta aivanko totta itse ilmiökin on ratkaistavissa? Miten?
Ehkä samalla tavalla kuin moottoritiet, autot ja lentokoneet ovat “ratkaisseet” liikkumisen “ongelman”?
Ehkä samalla tavalla kuin lääketieteen kehitys on “ratkaissut” sairastumisen, vanhenemisen ja kuoleman “ongelmat”?
Ehkä samalla tavalla kuin matkapuhelimet, satelliitit ja internet ovat “ratkaisseet” kommunikaation “ongelmat”?
– Tarkoitus ei nyt ole esiintyä teknologiavastaisena luddiittina (kun en sitä ole); olisi kuitenkin kenties tervehdyttävää, mikäli tästä ongelma-ratkaisu-skeemasta voitaisiin siirtyä kohti näiden kysymysten ajattelemista kompleksisempina, systeemisinä ilmiöinä, joissa muutos tietyssä toiminnan tai kokemuksen rakenteessa tuottaa aina monia uudenlaisia ristiriitoja, dynamiikkoja ja laajalle levittäytyviä vaikutuksia — jotka eivät tyhjene “ongelmien” tai “ratkaisujen” käsitteiden alle.
Se sitäpaitsi sopisi paremmin ajan henkeen. Ilmastonmuutos kun nyt vaikka on esimerkiksi sen tyyppinen järjestelmätason muutos, siis olemassaolon perusteita koskeva siirtymä, jota on täysin mahdotonta insinöörimalliin ratkaista, korjata, selvittää tai poistaa. Sitä ei edes voi mieltää “ongelmaksi”, aivan jo periaatteellisellakin tasolla. Sen kanssa on elettävä: se määrittää olemassaolon perusteet uusiksi. Sama koskee myös automaation, tekoälyn ja robotiikan kehitystä.
Teknis-teollinen paradigma vaatii kuitenkin kerta toisensa jälkeen saman ongelma-ratkaisu-mallin ujuttamista kaikkeen ajatteluun ja toimintaan. Niinpä robottitutkijalle teknisten ongelmien ratkaisu tuottaa vain toisella tasolla uudenlaisia “ongelmia”…
Artikkelissa:
“Teknisten ongelmien sijaan meillä on ratkottavanamme eettisiä ongelmia. […]
– Eettiset kysymykset ovat valtavia ja ne pitää ratkaista viipymättä. Pian meillä on valtavat määrät robotteja.”
Minä kun (näin filosofiaa epäonnekseni lukeneena) kuvittelin, että aidon eettisen kysymyksen määritelmään kuuluu, ettei sitä voi oikeastaan koskaan ratkaista…
Toki on löydettävissä erilaisia juridisia, uskonnollisia, tai muuten yhteisöllisiä tapoja reguloida eettisten kysymysten avaamia elämään kuuluvia ristiriitoja; tämä ei kuitenkaan tarkoita, että eettiset kysymykset voisivat milloinkaan varsinaisesti raueta. Emme ainakaan “me” niitä saa ratkeamaan, ainakaan mitenkään “viipymättä”. Ajatus on paitsi mahdoton, myös vaarallinen.
Kuten historia kaiketi voi todistaa.
. . . . . . .
Vielä sananen tästä teknologisen, globaalin kehityksen yleissubjektista — siis “meistä”…
Mikäli joku tietää, missäpäin jaetaan jonotusnumeroita, joilla pääsisi liittymään tähän myyttiseen “meihin”, joka median mukaan milloin menee marsiin, milloin ratkaisee ilmastonmuutoksen, milloin ymmärtää terrorismin juuria, milloin keskustellen selvittää tekoälyn kehityksen mukanaan tuomia pulmia, kertokaa ihmeessä!
Voisi olla yhtä lailla terveellistä aina tuon maagisen “me”-sanan houkutusten edessä kysyä, kenestä tässä nyt tarkkaan ottaen puhutaan? Tiedemiehistä? Poliitikoista? Taloudellisista vaikuttajista? Vaiko Hesarin lukijoista? Kommenttipalstalle kirjoittajista? Kuka “me” näitä asioita ajattelee? Kuka niistä päättää?
Mikäli kyse on demokraattisen prosessin subjektista, “meistä” poliittisiin prosesseihin osallistujina, voisi olla ihan paikallaan pohtia, mitkä konkreettiset ehdot ja mekanismit mahdollistavat vaikuttamisen – juridisten, poliittisten ja maailmankuvallisten rakenteiden muutokseen osallistumisen – ja millä ehdoin? Kenties kyse ei sitä paitsi ole keskusteluista, vaan taisteluista. (Joiden lopputulemat ovat vieläpä epäselviä, ennakoimattomia ja ristiriitaisia…?)
Kenen etuja oikeastaan palvelee se, että erimuotoiset poliittiset kamppailut ja valtakysymykset poistetaan universaalin, valistuneen “me ihmiskunta”-diskurssin avulla näköpiiristä?
. . . . . . .
Nämä ovat tietysti vain löyhiä spekulointeja. Mutta ehkä antroposeenissa eläminen voisi tulla helpommaksi, mikäli sitä kieltäytyisi iskostamasta aivoihinsa — ainakaan ilman vastarintaa — teknologisen paradigman jatkuvasti tuottamia ajatus- ja kokemusurautumia.
Noin niinkuin ehdotuksena.