Kaikki on mahdollista: eräästä gorillasta, mediasta ja todellisuuden hallitsemisesta

1. Toissayönä, noin puoli viiden aikoihin, Helsingin palolaitos sai ilmoituksen: Viikissä sijaitseva, istuvaa gorillaa esittävä Villu Jaanisoon veistos Kaikki on mahdollista oli ilmiliekeissä. Hälytysajoneuvot lähtivät matkaan; aamuun mennessä palo oli saatu hallintaan. Käytetyistä autonrenkaista valmistettu teos oli kuitenkin ehtinyt muuttua hiiltyneeksi metallirangaksi, jota joku netin vääräleuka pääsi nimittämään uudeksi “Darth Vaderin” patsaaksi.
2. Tänään torstaina 11.1. Helsingin poliisi julkaisi nettiin parisenkymmentä sekuntia pitkän valvontakameravideon, jossa näkyy yksinäinen, laihanlainen henkilö yöllä norkoilemassa mainitun gorillapatsaan ympäristössä. Kuvassa hahmo kävelee patsaan edustalle, minkä jälkeen nauhalla näkyy voimakas leimahdus — patsas syttyy palamaan. Hämärä hahmo häipyy nopeasti juosten kuvasta, video päättyy.

. . . . .

Yllä on kuvattu ainoat tosiasiat, jotka Viikin tuhopoltosta on tällä hetkellä vahvistettavissa.

Kuitenkin, kummallista kyllä, moni suomalainen tuntuu jo tietävän tapahtuneesta huomattavasti enemmän: etenkin Iltalehden, Helsingin Uutisten ja Tamperelaisen nettisivujen lukijat ovat — ainakin lehtien kommenttipalstojen perusteella — jo päässeet järkähtämättömään käsitykseen siitä, että tuhoteon takana ovat vasemmistolaiset anarkistit ja/tai työnvieroksujat. Motiiviksi on paljastunut halu vastustaa H&M:n rasistiseksi miellettyä mainoskampanjaa sekä yksityisautoilua. Vastuussa olevan ryhmittymän nimikin on tiedossa: “Helsingin anarkistinen iskuryhmä”.

Merkittävälle osalle suurta yleisöä tapauksen kulku vaikuttaa siis jo täysin selvältä, eikä käynnissä olevaa poliisitutkintaa liene enää mitään tarvetta seurata: anarkistit asialla, case closed, ylipolitisoitunut sensaationtäyteinen arkipäivä jatkukoon taas huomenna uusien klikkauksien muodossa. Anarkomarkot ja vasemmistoräyhääjät olisi syytä saada telkien taakse ja pian, kuria kaduille ja niin edelleen.

. . . . .

Valitettavasti tähän sangen kyseenalaiseen anarkistinarratiiviin eivät langenneet yksinomaan medianlukutaidoltaan vajavaiset, helppoja johtopäätöksiä sekä poliittisesti lennokkaita tulkintoja (jo kaiketi silkasta tottumuksesta) tekevät valemedioiden lukijat. Useampikin kriittisesti ajatteleva, medianlukutaitoinen ystäväni näytti vielä eilen postailevan gorillan ja “iskuryhmän” yhteydestä kertovaa Iltalehden uutista ja päivittelevän, kuinka anarkistit valitettavasti ovat taas sekoilleet; vaikka tarkoitus olisikin hyvä, on taideteosten tuhoaminen aina väärin ja tuomittavaa.

Jakokäsi näyttäisi toimivan joka suunnalla vikkelämmin kuin harkintakyky.

(Tässäpä yksi huolestumisen paikka: nettiympäristö näyttää ruokkivan nopeiden, perustelemattomien johtopäätösten tekemistä myös niiltä, joilla pitäisi ainakin koulutustaustan perusteella olla kykyjä olla huomattavasti huolellisempia.)

No mutta, ei hätää. Valistunut, nettiä hieman tarkemmin tonkiva lukijakunta on tässä vaiheessa toki jo selvillä siitä, ettei palaneen gorillan tarina ole niin yksioikoinen: HAI-nimimerkin turvin Takku-nettifoorumille tehty “anarkistien” ilmoitus on osoittautunut sangen nopeasti kynäillyn oloiseksi, kaikin puolin editoimattomaksi pikapostaukseksi, jonka todenperäisyydestä tai varsinaisesta kirjoittajasta ei kenelläkään ole minkäänlaista varmennettavissa olevaa tietoa. Ilmoitus on informaatioarvoltaan ja luotettavuudeltaan samaa luokkaa kuin lähikirjaston vessan seinäkirjoitukset: kenen tahansa rustaama, herra ties minkä vuoksi.

Tämän lisäksi muutamakin kommentoija on tuonut esiin, kuinka suomalaisen nettioikeiston foorumina tunnetulla Ylilaudalla on käyty juuri ennen “iskuryhmän” ilmoituksen julkaisemista keskustelua, jossa sivutaan juurikin julkilausumaan päätyneitä teemoja.

Iltalehden asiaa käsittelevä juttukin on kaikessa hiljaisuudessa vaihtanut otsikkoa: aikasemmin se kirkui Helsingin anarkistinen iskuryhmä sanoo polttaneensa Viikin kampuksen gorillan; nyt tilalla on huomattavasti varovaisempi Poliisi Viikin kampuksen gorillan polttamisesta: ”Kaikki linjat ovat tietysti avoimina”.

Selvää on siis tällä hetkellä lähinnä se, ettei mikään ole selvää. Palon sytyttäjän henkilöllisyydestä ei ole mitään hajua, teon motiiveista tai mahdollisesta poliittisesta sanomasta nyt puhumattakaan. Ja näistä on mitään yhdenkään netinkäyttäjän turha spekuloidakaan: poliisitutkinta paljastaa aikanaan totuuden. — Siis mikäli paljastaa. On vallan mahdollista, että totuus palosta jää lopullisesti Viikin talvisen yön uumeniin.

Jo kerran muodostuneet tarinat jatkavat kuitenkin elämäänsä; ne sementoituvat klikkiotsikkoa kerran naksauttaneiden tietoisuuteen ja jäävät sinne kulloistakin todellisuuskäsitystä vahvistamaan. Voimaan jää tapahtuneesta nopeimmin tarjottu ja messevin tulkinta. Virtuaalitodellisuudessa kun ei ole väliä sillä, millaiseksi asioiden todellinen laita lopulta paljastuu (jos paljastuu).

Se, joka nopeimmin kursii suurin piirtein uskottavan kertomuksen kasaan ja onnistuu voittamaan sillä yleisön mielet, hallitsee todellisuutta. Oikaisut luetaan jos luetaan, sitten joskus, tokkopa ollenkaan. Mieliin jo kertaalleen iskostettua narratiivia ne tuskin olennaisesti enää muuttavat.

Itse tuhopolton tekijästä ei kenelläkään ole siis nykyisellään mitään tietoa, eikä asia minua (tässä tekstissä) kiinnostakaan. Kiintoisalta tuntuu ennemminkin se, mitä tällaisen epäselvissä olosuhteissa tapahtuneen teon ympärillä alkaa nykyisessä mediailmapiirissä muotoutua; kuinka tällaisissa tilanteissa itse todellisuus alkaa totuuden yllä leijuvan suuren kysymysmerkin ympärillä selvästi vääristyä; kuinka informaationpuutteen ja kummallisten epä-, puoli- ja täyspoliittisten harhatusten voimasta maailma alkaa vääntyä sangen omituisiin asentoihin. Nettiuutisissa leimuava apinapatsas polttaa kollektiiviseen tietoisuutemme ammottavan reiän, joka — valitettavasti — tarjoaa oivan mahdollisuuden todellisuuskäsitysten manipulointiin niille, joita moinen kiinnostelee.

Näin Viikissä palanut gorilla tulee itse asiassa kertoneeksi jotain nykyisestä mediailmapiiristä ja sen myötä itse todellisuuden luonteesta totuuden jälkeisellä aikakaudella.

. . . . . .

Hei,

haluaisin antaa sinulle palautetta Iltalehden nettisivulle kirjoittamastasi jutusta, jossa kerrotaan “Helsingin anarkistisen iskuryhmän” ottaneen vastuun Viikissä tapahtuneesta gorillapatsaan palosta.

http://www.iltalehti.fi/kotimaa/201801102200658144_u0.shtml

Mielestäni juttu on harhaanjohtava, sensaatiohakuinen ja erittäin huonosti toimitettu. Et kontekstualisoinut tiedonlähdettäsi (Takku-foorumi) oikeastaan ollenkaan, etkä maininnut, että kyseisellä foorumilla kuka tahansa voi anonyymisti kirjoittaa mitä tahansa.

Oletko mahdollisesti tietoinen siitä, että mitään “Helsingin anarkistista iskuryhmää” ei tunneta minkään aikaisemman poliittisen toiminnan yhteydessä? Oletko tietoinen siitä, että mitään anarkistien aktioiden vastuunottoilmoituksia ei ole koskaan aikaisemmin julkaistu Takku-foorumilla anonyymeina viesteinä? (Juuri siksi, että foorumille voi kirjoittaa kuka tahansa mitä tahansa ja millä nimellä tahansa – mikä mahdollistaa mustamaalauksen, sumutuksen ja harhaanjohtavan tiedon levittämisen.)

Suomen “alt-rightin” nettifoorumina tunnetulta Ylilaudalta voi puolestaan käydä lukemassa, kuinka jo tänä aamuna kello 9:n aikaan keskustellaan siitä, kuinka gorillan palo voisi olla vasemmistolaisten tekemä:

https://ylilauta.org/satunnainen/76870514

suora lainaus:

“Anonyymi

№76870793 10.1.2018 9:11:20

Ois kyl hauskaa jos tää olis vassareiden/neekereiden ulinaa “.

Aikaleimasta näet, että keskustelua käydään kello 9 aikaan ja sen jälkeen. Takku-foorumin “ilmoitus” on puolestaan postattu klo 11:14.

Ilman todisteita ei mitään voi tietenkään sanoa eikä ketään syyttää. Nykyisellään on kuitenkin sangen mahdollista — ja omaan silmääni jopa todennäköistä — että olet kritiikittömällä julkaisullasi onnistunut toisintamaan jo Yhdysvalloistakin tuttujen oikeistolaisten nettitrollaajien harhautusta. Joka tapauksessa Takku-foorumilla julkaistun “tunnustuksen” informaatioarvo on liki nollaa ja verrattavissa humalaisen käytäväjuorun kuulemiseen. Toivoisin todella, että journalistiopiskelijana harkitsisit hieman pitemmälle ja käyttäisit järkeäsi.

Olematon lähdekritiikkisi ja heikko kykysi arvioida anonyymin nettiviestinnän todenperäisyyttä on joka tapauksessa saanut aikaan jutun, joka sanasta sanaan toistaa nimettömän, mahdollisesti poliittiseen mustamaalaukseen ja sekasorron aiheuttamiseen tähtäävän huhun kykenemättä tarkastelemaan sen kontekstia kriittisesti.

Laitan oheen JSN:n nettisivuilla julkaistut journalistin ohjeet 8, 10, 11, 12.
http://www.jsn.fi/journalistin_ohjeet/

8. Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.

10. Tiedot on tarkistettava mahdollisimman hyvin — myös silloin kun ne on aikaisemmin julkaistu.

11. Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta. Myöskään kuvaa tai ääntä ei saa käyttää harhaanjohtavasti.

12. Tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti. Erityisen tärkeää se on kiistanalaisissa asioissa, koska tietolähteellä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus.

Painotan etenkin kohtaa 12. Toivon, että selvität asian.

Lähetin yllä olevan sähköpostin Iltalehden anarkistitunnustusta käsitelleen jutun kirjoittaneelle toimittajalle eilen päivällä. Tekstin lähetystä seurasi jokseenkin arvattavia latuja etenevä viestinvaihto, jossa nuori toimittaja vastaili tiedusteluihini kohteliaasti, joskin vaillinnaisesti ja lyhyesti; viestikumppanini pyrki selvästi väistämään ilmeisimmät syytökset huonosta journalismista ja lähdekritiikin puutteesta — lähinnä vetoamalla siihen, että jutussa oli mainittu poliisin tutkivan asiaa.

Oli kuitenkin selvää, että Iltalehden nettisivuilla julkaistu juttu oli onnistunut tekemään obskuurista, anonyymille nettifoorumille kynäillystä kyseenalaisesta tekstinpätkästä kiistämättömän todisteen anarkistien kammottavuudesta ja “takkutukkien” epäkelvosta luonteesta — ainakin siis melkoiselle osalle nettilehden lukijakuntaa. Ja kaikki siis vailla mitään varsinaista näyttöä. Tämän toimittaja tuntui ymmärtävän ja sitä kenties verhoillusti anteeksi pyytävänkin. (En toki tiedä, kuinka paljon muuta palautetta hän asian tiimoilta tässä vaiheessa oli jo saanut.)

Surkuhupaisaa käymässäni viestinvaihdossa oli kuitenkin ennen kaikkea se, että jutun takana on nuori naistoimittaja, joka on aikaisemmin ilmeisesti joutunut raportointinsa nojalla MV-lehden lukijoiden silmätikuksi ja saanut heiltä ilmeisesti vihapostiakin. Tampereen yliopistolla journalistiikkaa opiskeleva toimittajanalku on peräti kirjoittanut nettiin joitakin kantaaottavia tekstejä, joissa suomitaan Perussuomalaisten somekäyttäytymistä.

Nyt näyttäisi siltä, että toimittaja itse tuli nettitrollien vedättämäksi; nettipuheen standardien kirkasotsainen ylläpitäjä tuli siis itse toisintaneeksi valeuutisten ja virtuaalispekulaatioiden huomionhakuista, paranoidia logiikkaa.

Otaksuisin häpeän olevan melkoinen. Tai ainakin toivoisin.

Yhtä kaikki, jatkoin keskustelua. Esitin lisää kysymyksiä ja peräänkuulutin journalistista vastuuta. Lopulta toimittaja perääntyi ja vetosi ylempiinsä.

Hei vielä,

Kiitos edelleen hyvistä huomioista ja arvokkaasta palautteesta. Kuten varmasti ymmärrät, toimituksessa päätösvalta juttujen sisällöstä ja uutisoitavista aiheista on esimiehilläni.

Juttuun on nyt kuitenkin tehty korjauksia.

Kenties toimittajalle olikin ohimennen herännyt epäilyksiä jutun eettisyydestä ja/tai journalistisesta kyseenalaisuudesta. Niin tai näin, juttu on kuitenkin julkaisupäälliköiden ja toimituksen silmäätekevien tuottamassa paineessa täytynyt kirjoittaa, julkaista ja nimikin vielä laittaa alle.

Oli totuus minkälainen tahansa, luulisi tällaisen toimitusilmapiirin vähintäänkin kitkevän nuorelta toimittajalta pois mahdolliset journalistikoulusta jäljelle jääneet luulot siitä, että iltapäivälehdessä töitä tekevä nettitoimittaja tosiaan olisi jonkinlainen “vallan vahtikoira” tai puolueeton toimija, joka “kertoo kansalle tapahtumista, välittää tietoa ja herättää keskustelua”.

Mutkalle vääntynyt todellisuus kun vaatii noudattamaan omaa kieroutunutta kulkuaan.

. . . . . .

Tässä vaiheessa alleviivattakoon, etten väitä varmuudella tietäväni, kuka Takun foorumille kirjoitetun viestin takana on. Selvää on kuitenkin, että joku on käynyt nimettömästi kirjoittamassa sinne “anarkistitunnustuksen” — ja kirjoittamisen tarkoitus tuskin on ollut mikään muu kuin tahallinen harhaanjohtaminen tai pyrkimys mustamaalaukseen. Joku on lisäksi vinkannut tämän viestin medialle saadakseen sen mahdollisimman laajaan levitykseen, mahdollisimman nopeasti. Joku on halunnut saada oman todellisuusversionsa mahdollisimman hallitsevaan asemaan. Minulla on tietysti omat teoriani, kuten kenellä hyvänsä.

No, itse Ylilaudallakin on tehty (kaiken muun tauhkan) seassa samansuuntaisia arveluja:

Oli miten oli, tätä kirjoittaessa Takku-foorumin alkuperäinen tunnustus alkaa olla jo peruuttamattomasti hautautunut lukemattomien parodioiden, ristiviittausten, ironioiden ja “hauskojen” variaatioiden alle. Nämä vuoroin Punk in Finland- henkiset, vuoroin Ylilautalaisten, vuoroin ties kenen redditistä paikalle eksyneen läpät ja provokaatioyritykset jäävät kuitenkin väistämättä pyörimään syvälle nettikulttuurin harrastajien — vai pitäisikö sanoa fooruminatiivien — keskinäiseen ankkalampeen. Suuri yleisö tietää ja muistaa, jos nyt jotakin, “Helsingin anarkistisen iskuryhmän”.

Merkittävä osa heistä pitää sitä tästä päivästä lähtien tosiasiana.

Jonnet lankee kuten aina.

. . . . . .

Vast’ikään ilmestyneessä kirjassaan Kill All Normies: Online Culture Wars from 4chan and Tumblr to Trump and the Alt-Right journalisti Angela Nagle analysoi nettifoorumien uumenissa viime vuosikymmenen aikana syntynyttä piittamattoman trollauksen, kulttuurihäirinnän, ironis-nihilistisen äärioikeistolaisuuden ja maskuliinisen identiteettipolitiikan kompleksia.

Nagle nostaa esille oikeistolaisen nettitrollauksen provokatorisen, punk-henkisen ja kaaoottisen luonteen: keskeistä 4chanilaiselle foorumikulttuurille on jonkinlainen nietzscheläinen välinpitämättömyys kaikkia eettisiä standardeja kohtaan. Trollaaja pitää itseään muodonmuuttajana, “randomina” kulttuurihäiritsijänä, kaaosagenttina jolle koko todellisuus on pelkkä kyyninen vitsi. Trollaajalle kaikki on enemmän tai vähemmän ironista — siis tietenkin kaikki paitsi vallantahto, henkilöiden väliset valta- ja alistussuhteet. Vihakulttuurissa kyynisin voittaa ja alistaa muut.

Ylilaudalla on — ainakin pintapuolisesti katsottuna — edelleen käynnissä vilkas spekulointi siitä, kuka gorillan on polttanut. Tämän ei pidä kuitenkaan antaa harhauttaa luulemaan, että foorumia varsinaisesti kiinnostaisi totuus tapahtuneesta. Keskustelua ei ohjaa pyrkimys saada asian varsinaista tolaa selville. Foorumilla käydään pikemminkin taistelua polttajan henkilöllisyyden kohdalle avautuvasta tyhjästä fantasiatilasta ja siitä, kuka sen saa täyttää. Kenen spekulaatio on vahvin ja tyydyttävin?

Trolliversumille kaikkein mieluisin vaihtoehto on tietenkin, ettei tekijää koskaan saada kiinni: tällöin seikkaperäistä, kriittistä ja banaalia selvitystä ei tarvitse koskaan tehdä ja itse tapahtuma — pimeässä yössä leimuava gorillapatsas — jää hämäryyden ympäröimäksi; lopultakin tyhjäksi kankaaksi, jonne mehukkaimmat syyllisyys- ja rankaisufantasiansa voi huoletta heijastaa. Kun totuutta ei ole, “todellisena” tekijänä voi olla juuri sen kaltainen “ihmissaasta”, “nisti” tai “suvakki”, millaiseksi lautalainen syyllisen itse haluaa kuvitella. Fantasia on useimmissa tapauksissa paitsi jännittävämpi, myös oikeastaan todempi kuin tylsänharmaa arki. Ihminen kun joka tapauksessa elää suurimman osan elämästään mielikuvien ja toiveprojektioiden varassa. Juuri epävarmuus, epätietoisuus ja faktojen puute mahdollistavat itselle mieluisten, kiihottavien ja päräyttävien narratiivien rakentelun; tästä totuuden jälkeinen todellisuus elää ja saa käyttövoimansa.

Internet-kulttuurin jo aikoja sitten muodostunut perustava oivallus on, että todellisuus on viime kädessä ohjelmoitavissa. Kaikki on mahdollista… Informaatiovirtojen varassa olevan maailman vähintäänkin puolivirtuaalinen, reikäinen luonne luo jatkuvasti houkuttelevia tilaisuuksia konstruoida huteran tosimaailman tilalle oma, taatusti voimaannuttavampi ja jännittävämpi versio, jossa julkisesti ikävinä pidettyihin tekoihin syyllisiä ovat juuri itseä kaikkein vihatuimmat ja ärsyttävimmät tyypit — tai, no, oikeastaan eivät hekään, vaan heidän virtuaaliset arkkityyppinsä. “Anarkistit”, “vassarit” ja “suvakit”.

. . . . . .

Eräänä nettinyymiyden tiedostamattomana — tai tiedostettuna — sankarityyppinä lienee eräs virtuaalisen kulttuurin alkuaikojen tärkeimmistä elokuvista, vuoden 1999 The Matrix ja siinä Keanu Reevesin esittämä Neo. Kuten kaikki tietävät, Matrixin juonessa masentunut jokamies, toimistotyöntekijä Thomas A. Anderson pääsee omituisten sattumien myötä selville häntä ympäröivän todellisuuden luonteesta: koko hänen tuntemansa todellisuus on harhaa, ohjelmoitua illuusiota, jonka tarkoituksena on pitää ihmiset tyytyväisinä samalla kun heidän ruumiitaan riistetään vieraan, hegemonisen järjestelmän tarkoituksiin. Sankarillemme paljastuu lopulta, että hän ei todellisuudessa olekaan merkityksetön, voimaton ruutuaddikti Anderson, vaan messiaaninen Valittu Neo, jolle on suotu luontainen taipumus ymmärtää, muuttaa ja hallita Matrixia: muovata sitä illuusiomaailman kudosta, jossa suurin osa ihmisistä — lammasmaisina ja vailla parempaa käsitystä — elää. Tätä transendentaalista lahjaansa zen-mestarin lailla kehittävästä Neosta sukeutuukin ennen pitkää puolijumalallinen, postmodernin ajan heeros, joka tekee maailmalla mitä haluaa.

Opetus on selvä: Matrixiin sisältyvän “hakkerietiikan” mukaan valitut yksilöt voivat kertoa todellisuuden uudelleen, haluamaansa muotoon. Reaalimaailmassa “beta”-yksilö saattaa olla voimaton, mutta hänen todellisempi minänsä sijaitseekin arjen armottomuutta strukturoivien narratiivien ja kuvastojen takana, koodistojen ja obskuurien merkkiyhdistelmien viidakoiden uumenissa, siellä minne tavallisilla ihmisillä ei ole pääsyä. Valitut yksilöt — joille arkielämästä poiskytkeytymisen yhteydessä annetaan uudet “tosinimet”, suodaan virtuaaliset avatarit, aivan kuten foorumeilla — kykenevät narratiiveja muovaavilla kyvyillään manipuloimaan ja ohjailemaan arkimaailman rakentumista. Siinä missä tavan tallaajat, normaalit kadunmiehet uskovat mitä näkevät, kuulevat ja lehdistä lukevat, Matrixin taivuttamisen taidon hallitsevat nyymit kertovat todellisuuden omanlaisekseen. He ymmärtävät samsaran harhan, maailman viime kädessä kollektiivisesti jaettuun uskomukseen pohjaavan luonteen.

Maailma on yhteinen, ideologinen kertomus. Osaavat yksilöt voivat rikkoa sen.

Mutta miksi? Miksi he niin tekisivät?

— Näin kyselevät poliittista motivaatiota hamuilevat analysoijat. Alustava vastaus: koska niin voi tehdä. “For the lulz”.

Kaikki on mahdollista.

Ja jonnet lankee, kuten aina.

. . . . . . .

Jatkoin tänään päivällä sähköpostikeskustelua Iltalehden kanssa. Nyt keskustelukumppanina oli toimituksen julkaisupäällikkö. Se olikin sitten puhdasverisempää poliittista teatteria:

(Olen leikannut viestistä pois tarpeettoman toiston.)

Hei,

haluaisin lähettää palautetta sekä keskustella journalistisesta linjastanne. Lähetän postin näin uudestaan, koska eilen lähettämäni sähköposti on yhä jäänyt vaille vastausta.

[…]

Kuten alla olevasta eilisestä keskustelusta käy ilmi, lehtenne on nähdäkseni toiminut erittäin kyseenalaisesti suhteessa etenkin julkisen sanan neuvoston asettamiin journalistin ohjeisiin. Juttunne käytti tietolähteenä anonyymillä nettifoorumilla julkaistua huhua, joka sitten asiaa juuri ollenkaan kontekstualisoimatta annettiin sellaisenaan julki. On selvää, että juttunne pahensi nettikommunikaatioon liittyvän disinformaation levittämisen ja tahallisen harhauttamisen, ns. trollaamisen kulttuuria. Teidän journalistinen tehtävänne olisi edistää yleisön medialukutaitoa, ei huonontaa sitä entisestään.

[…]

Oli asian todellinen laita mikä hyvänsä, olette nähdäkseni epäonnistuneet journalistisessa tehtävässänne – ja raskaasti. Kriittisen kansalaiskeskustelun, valistuneen kansalaisyhteiskunnan ja demokraattisen tiedonvälityksen ihanteet, joiden luulisi ohjaavan teidänkin työskentelyänne, ovat nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä näet huolestuttavasti vaarantuneet.

[…]

Toivoisin, että […] vastaisitte vielä esittämiini kysymyksiin.

– Miksi pidätte anonyymilla nettifoorumilla julkaistua, kaiken varmistamisen ja luotettavuuden ulkopuolella olevaa “ilmoitusta” millään muotoa julkaisemisen arvoisena tietoa? Kyse on nimetöntä, vahvistamatonta juorua vastaavasta “tiedosta”, jonka lähde, motiivi sekä todenperäisyys ovat kaikki täysin tuntemattomia ja mitä suurimmassa määrin kyseenalaisia?

– Miksi te koette, että laajemman yleisön on tärkeää saada tietoonsa tällainen varmistamaton huhu, joka mitä todennäköisimmin on silkkaa disinformaatiota; koetteko näin tekevänne laadukasta tai yhteiskunnallisesti merkittävää journalismia, toteuttavanne journalismin tehtävää?

– Millä tavoin Iltalehti aikoo pitää huolta, ettei valeuutisiin, huhuihin ja tarkoitukselliseen poliittishakuiseen disinformaatioon perustuva kulttuuri leviä Suomeen laajemmalti? Kuinka Iltalehti varmistaa, ettei itse ole ainakaan edesauttamassa sitä?

– Kuinka ylimalkaan varmistatte journalistisen integriteettinne nykyisessä tilanteessa, jossa nettiympäristö tarjoaa huomattavia mahdollisuuksia valheellisen/harhaanjohtavan/epäluotettavan tiedon levittämiseen — etenkin kun eilinen juttu osoittaa, että lipsahduksen vaara on suuri?

Kiitoksia huomiostanne.

Vastaus oli seuraavanlainen:

Tervehdys ja kiitokset asiallisesta palautteesta,

Ei ole tavatonta, että uutisoimme poliisitutkinnan etenemisestä ja siihen liittyvistä havainnoista, mutta olet siinä oikeassa, että juttu on tehty huterilla tiedoilla, mikä ei tietenkään ole tavoitetila. Jos virhe on tapahtunut, teemme korjauksen ja uutisjutun vastaavalla näkyvyydellä. Arviointivirheitä tapahtuu joskus, tärkeintä on kantaa niistä vastuu ja oikaista väärät tiedot. Asia on parhaillaan toimittajan selvityksessä.

Yleisenä kommenttina alimpiin kysymyksiisi: lähteiden ja tietojen luotettavuus täytyy arvioida aina tapauskohtaisesti. Jos uutisoidaan, yleisön on tärkeää voida erottaa, kuinka merkittävästä, luotettavasta / varmasta tiedosta on kyse ja miksi siitä kerrotaan. Tämä on työsarka, jossa on aina parannettavaa. Siksi myös lukijoidemme palaute on ensiarvoisen tärkeää.

Tässä on tietenkin kyse jo ilmiselvästä teatterista: julkaisupäällikkö tietää vallan hyvin kuinka huteralla pohjalla julkaistu juttu ja hänen sen puolustukseksi esittämänsä perustelut ovat. Siksipä hän ei kysymyksiin käykään vastaamaan. Kenenkään mielestä ei liene “tavoitetila”, että juttuja pohjataan yksinomaan huteriin nettikertomuksiin. Tässä olikin kyse jostain hieman syvällisemmästä.

Ei niin, että olisin varsinaista filosofista keskustelua odottanutkaan.

En ole liioin varma, mitä tarkoittaa, että “asia on parhaillaan toimittajan selvityksessä”. Epäilen vahvasti, että mitään varsinaisia jatkotoimenpiteitä ei asiasta ole luvassa— ei ainakaan sellaisia, jotka missään vaiheessa tulisivat nettilehteä lukevan suuren yleisön tietoisuuteen. Toivon tietysti olevani väärässä.

Yhtä kaikki, se elefantti, jonka ympärillä tässä kierretään, on ilmeinen. Molemmille ylläolevan sähköpostikeskustelun osapuolille on varsin selvää, mikä jutun julkaisemisen todellinen motiivi on ollut: klikkien haaliminen. Tarinasta kun tuli julkaisemisensa jälkeen Iltalehden nettisivujen kolmanneksi klikatuin artikkeli.

Yksinkertaisesti: etupäässä taloudellisin perustein journalismiaan harjoittava iltapäiväehti takertui siis siihen tarinaan, joka vaikutti herkullisimmin täyttävän yleisön mielenkiinnon. Huhu kerrottiin totena, sillä se paikkasi kiihottavalla tavalla gorillan palon jättämän aukon. Standardeista viis.

. . . . . . .

“Totuuden jälkeistä aikaa” on käsitteenä kritisoitu jo jonkin aikaa. Perusargumenttina tuntuu näissä analyyseissa olevan, että politiikassa on kautta historian aina osattu muunnella faktoja sen mukaan, minkälaista vaikutusta on kulloinkin tavoiteltu. Mitään totuuteen perustuvaa faktapohjaista aikaa ei koskaan ole ollutkaan; vaikkapa nyt viisikymmenluvulla ihmiset operoivat omissa poliittisesti määrittyneissä “mediakuplissaan”, jo silloin ihmiset lukivat omiensa lehtiä ja uskoivat omiensa tulkintoja todellisuudesta. Tosiasiat on näin ollen aina tulkittu poliittisia tarkoitusperiä parhaiten palvelevalla tavalla. Ei siis mitään uutta auringon alla.

Mutta kenties totuuden jälkeisessä ajassa ei olekaan kyse siitä, että faktat olisivat menettäneet arvonsa – tai tosiasiat objektiivisuutensa. Kenties “totuus” on tässä yhteydessä ymmärrettävä poliittista toimintaa ohjaavana ideaalina, käsityksenä tavoiteltavasta maailmasta eikä paikkansapitävän tosiasian lausumisena. Ehkä totuuden jälkeisessä ajassa on kyse siitä, että aiemmin poliittisesti motivoituneiden sumutusten taakse on voitu tulkita jokin korkeampi ideaali, käsitys tavoiteltavasta yhteiskunnasta.

Nykyään ideologisen manipulaation takana ei näet ole mitään, eikä valeuutisia tuottava tai netissä trollaava ajattele toimivansa minkään “korkeamman päämäärän” puolesta.

Totuuden ajalla, vaikkapa 1900-luvun suurten ideologioiden ajalla poliittista manipulaatiota määritti doktriini tarkoitus pyhittää keinot. Häikäilemättömästä suhteestaan totuuteen tunnetujen bolshevikkien — kuin myös kansallissosialistien — voidaan katsoa noudattaneen todellisuuden muokkauksessaan ja vallanjanossaan jonkinlaista korkeamman ideaalin logiikkaa: totuuden taivuttaminen ja poliittisten valheiden tuottaminen oli taktisesti sallittua, sillä se edesauttoi taistelua suuremman totuuden puolesta. Vaikka poliittinen praksis saattoi olla kyynistä ja opportunistista, teot oli vähintäänkin ideologian tasolla perustettava utooppiseen horisonttiin. Toiminta oli perustettava tarkoitukseen, päämäärään.

Dale Beranin mainio artikkeli 4chan: The Skeleton Key to the Rise of Trump tekee osuvia huomioita chanilaisten oikeistonörttien eksistentiaalisesta perusasenteesta. Omasta mielestään Trumpin voittoon avittaneet, Pepe the Frogia replikoivat “meemisodan veteraanit” kun eivät selvästikään vakavissaan usko siihen poliittiseen Amerikka-visioon, jota Trump edustaa. Chanilaisuudessa on kyse absurdismista, nettiluuserien kyynisestä ja vihaisesta pyrkimyksestä osoittaa, ettei missään ole mitään järkeä; ja kun ei kerran missään ole mitään järkeä tai oikeutta, miksi emme uskoisi järjettömyyksistä suurimpaan, mitä tahansa suustaan päästelevään mielenvikaiseen miljonääriin joka väittää olevansa pienen ihmisen puolella? Tarkoitus on näyttää, että virtuaalitodellisuutta hallitseva voi tehdä reaalitodellisuudella mitä hyvänsä haluaa, miksi hyvänsä haluaa. Keinot pyhittävät tarkoituksen. Tai oikeastaan, keinot — keinojen toimivuuden ja voiman osoittaminen — on kenties trollailun viimekätinen ja ainoa tarkoitus. Valtafantasia voittaa ideaalit.

. . . . . .

Ja kun kyse on silkasta valtafantasiasta, trollauksen takana ei ole eikä tarvitsekaan olla mitään perustelua tai korkeampaa pyrkimystä. Eikä ainakaan koherenttia visiota yhteiskunnasta. Matrixissa Neon viimekätinen tehtävä on tietysti vapauttaa ihmiskunta kahleistaan — nihilistisen lautakulttuurin edustajalle riittää kuitenkin, kun hän yksilönä pääsee hallinnoimaan yksinkertaisia massoja ja ohjailemaan heidän uskomuksiaan; todistamaan, kuinka helppoa kaikki onkaan.

Se jos mikä on nautinnollista.

Toisin sanoen: ihan sama oliko kusetusta vai ei, juttu meni läpi ja tuntuupa mässyltä.

Me olemme kaikki vallanhalua, kirjoitti Nietzsche aikanaan.

. . . . . .

Gorillan ja siitä kerrotun valejutun tapauksessa trollaajan vallanhalu lankeaa kummallisella tavalla yhteen hänen harhauttamansa iltapäivälehden toimituksen halun kanssa: kummallekaan ei näet ole helvetinkään väliä, pidetäänkö yllä jotain oikeudenmukaisuuteen, totuudellisuuteen tai demokraattisiin standardeihin pohjautuvaa informaationvälitystä tai ajatusta ihanteellisesta yhteiskunnasta. Virtuaalinen sensaatioskuuppi — foorumilla anonyymisti luotu ja mediassa kritiikittä toistettu narratiivi — on puhdas peliväline, pelinappula, jota käytetään puhtaan opportunistisesti, ei minkään korkemman tavoitteen tähden.

Matrixin illuusion, “ideologian” takana on silkka kaaoottinen, kyyninen valtapeli, voittamisen nautinto, jonnejen jymäyttämisen riemu, julkisuuden hallinnan tuottama tyytyväisyys — ja kenties siitä mahdollisesti saatu taloudellinen hyöty.

Ja tässä on nähtävissä koko gorillapalon nihilistinen, epämiellyttävä merkitys. Se on kyynisyyden spektaakkeli, niin klikkihuoraavan median kuin nihilistisen foorumikulttuurinkin osalta. Jaanisoon teos uskoo unelmoimisen voimaan, mahdollisuuteen tehdä maailmasta kuvittelun voimin parempi paikka. Se pyrkii ruumillistamaan uskoa mielikuvitukseen, kollektiiviseen kykyyn kertoa maailma paremmaksi paikaksi. Mutta tuntemattoman ilkivallanteon seurauksena tämän maailmojasyleilevän, lootusasennossa istuvan gorillan alta paljastuu arkkipahiksen, Darth Vaderin savuava ranka: kaaoksen ja pimeyden valtias, jolle kaikki on mahdollista.

– Tai näin meidän ainakin halutaan uskovan.