Kääntymyksistä, puutarhoista ja erään idolin maatumisesta

Whenever it occurs, however it occurs, pessimism has but one effect: it introduces humility into thought. It undermines the innumerable, self-aggrandizing postures that constitute the human being.

– Eugene Thacker

Alkuun tuntui ettei tieto vanhan kalastajan kuolemasta koskettanut sanottavammin. Jahas, nyt sekin meni: yksi täräys lisää kummallisen kevään kokonaissaldoon. Virushyörinän keskellä tunteeni ovat ottaneet viikoittain valtavia kierroksia; sisäinen elämäni on tehnyt valtavia häränpyllyjä, kohtuuttomuuksiin asti. Mutta tähän uutiseen päivittäisessä tietovirrassa törmätessäni en ensi alkuun tuntenut suurta heilahdusta suuntaan tahi toiseen.

Korkeintaan poismeno tuntui osuvan sattuvaan saumaan. Viime aikoina romahdus — niin ekologinen kuin yhteiskunnallinenkin — on hivuttautunut kokemuksellisesti liki. Maaliskuun alussa, kun myöhäismodernin arkemme hutera normaalius repesi äkisti auki ja kaikenkarvaiset tiedostamattomat tunnevirrat ryöpsähtivät esiin, vaikutti hetken siltä, että koko elämäntapamme olisi välittömästi syöksymässä raiteiltaan. It’s happening, kuten internetin kyseenalaisissa nurkkauksissa on ollut tapana huudella.

Ensireaktio oli eittämättä liioittelua; omalla kohdallani sitä taatusti ruokki taipumukseni kaikenmoisten maailmanloppujen maalailuun. Ei, salama ei syössyt maailmaa äkkipimeyteen; aurinko ei lakannut nousemasta. Eihän mikään koita silmänräpäyksessä — edes maailmanlaajuinen taloustuho.

Saati se massasukupuuton hiljainen kevät, jota Linkolakin aikoinaan ennusteli.

Nyt ensishokista on kulunut kolmatta kuukautta, ja kollektiivisen tiedostamattoman kuilu on alkanut huterasti kuroutua umpeen. Päivät matelevat radallaan, autot hurisevat jälleen moottoriteillä; ihmiset pyöräilevät kevätilmassa, markettien hyllyt pursuavat edelleen tavaraa.

Tästä huolimatta elämme omalaatuisen lykkäyksen tilassa — odottelemme hiljaisen epävarmuuden vallassa huomista, joka eittämättä saapuu ennennäkemättömän myrskyisänä. Alkukeväästä käynnistynyt sivilisaatiokriisin viimeisin vaihe vaikuttaa syvemmältä ja kokonaisvaltaisemmalta kuin yksikään aikaisemmin kohtaamamme. Taloudet horjuvat perustoitaan myöten; shokin kourissa kärvistellään öljysektorista ruokajärjestelmään. Suurlaman saapuminen on jo varmaa, ja poliittiset mannerlaatat liikkuvat; vaakalaudalla horjahtelee niin Euroopan Unionin tulevaisuus kuin Yhdysvaltain suurvalta-asemakin. Eikä ilmastonmuutoskaan ole tällä välin millän muotoa seisahtunut. Päin vastoin: pohjoisella napa-alueella on vast’ikään mitattu 26 asteen lämpötiloja.

Itse kulkutaudista tullaan mitä todennäköisimmin selviämään suhteellisen vähäisin vainajin — ainakin sen historiallisiin vastineisiin, ruttoihin ja sen sellaisiin, verrattuna. Pandemian vaikutukset hauraaseen, finanssivetoiseen, ekologisesti sekä energeettisesti kestämättömään maailmantalouteemme ovatkin sitten toinen juttu. Tulevat kuukaudet ja vuodet näyttävät.

Tokkopa kriisin valtavuudessa on sinänsä mitään ihmeellistä. Kuten hyvin tiedämme, fossiiliteollinen moderniteetti on koko historiansa ajan ruksuttanut kestämättömällä pohjalla. Nyt se tuntuu vyöryvän kohti sekavaa loppunäytöstään, kaaoottista laskukautta; seuraamusten aikaa, jonka konkreettisista käänteistä ei kenelläkään liene selkeää kuvaa.

Vaikka portilla kolkutteleva velka-, pankki- ja finanssikriisi ei tällä kertaa romahduttaisikaan kasvutaloutta ja kapitalismia kokonaan, jokin on yhtä kaikki mennyt sijoiltaan. Henkinen ilmasto on vaihtamassa sävyä, eikä paluuta entiseen ole. Luulotellun yltäkylläisyytemme aikakausi on saapunut taitekohtaan; edessä avautuu uudenlainen maasto. Eräs maailma on tulossa päätökseensä.

(Voihan toki olla, että tuotanto- ja kulutusshokista toipuminen on ounasteltua nopeampaa, ja selviämme tällä haavaa jonkinlaisella säikähdyksellä. Tällainen pikapalautuminen “normaaliin” tosin ostanee nykymenolle vain muutaman vuoden lisäaikaa ennen seuraavaa, entistä hurjempaa tömäystä.)

En voi kiistää hiipivä tunnetta, että elämä — ainakin omani — hievahtaa nyt perustoita myöten. Asiat ovat peruuttamattomasti toisin.

Tällaisen muutoksen salliminen vaatii aina menneisyyden kohtaamista.

Ja, niinpä niin: on kirjoitettava sananen, vaikka kuinka arveluttavakin, Pentti Linkolasta.

Omituisella tavalla elämääni on aina varjostanut vaatimus kokonaisvaltaisesta kääntymyksestä. Olisi häivyttävä, jätettävä taakseen kaikki; myytävä omaisuus, vetäydyttävä luostariin, kadottava Nuuskamuikkusen tavoin päättymättömille vaelluksille; omavaraistuttava kertaheitolla, poltettava kirjat ja paperit, heittäydyttävä tyhjän päälle.

Todellisuus, jossa olen koko nuoruuteni ja aikuisikäni viettänyt, on näet tuntunut niin perustavalla tavalla väärältä, turmeltuneelta ja mahdottomalta paikalta, että vain täydellinen selän kääntäminen sille on vaikuttanut riittävältä eleeltä kytevän sielullisen ristiriidan ratkaisemiseksi. Se käsittämätön tuho, jota elämäntapamme levittää ympäriinsä — kaikki se kohtuuttomuus, väkivalta ja hävitys, josta olemme joko suoraan tai (useimmiten) epäsuorasti vastuussa — on painanut harteitani niin suunnattomalla voimalla, että kokonaisvaltainen irtiotto on esittäytynyt ainoana todellisena ratkaisuna.

Vaikken moista koskaan, tietenkään, ole kyennyt tekemään. (Puolivillaisia hutaisuja ei lasketa mukaan.)

No niin. Mahdotonta olisi kiistää, etteikö tämän kokemuksen eräänä keskeisimpänä ruokkijana olisi toiminut viime vuosisadan suomalaisista esseisteistä kiistanalaisin, Pentti Linkola. Luin hänen tuotantonsa läpi herkässä lukioiässä ja valehtelisin, jos väittäisin, ettei se olisi jättänyt minuun pysyviä jälkiä. Linkolan mieleenpainuvat kuvaukset maamme lintukantojen, niittyjen ja metsien tilasta sysäsivät minut syvän, joskin eittämättä puberteettisen, maailmantuskan syövereihin.

Kävin sittemmin tapaamassa miestä Sääksmäen Ritvalassa, pariinkin otteeseen. Nuo matkat ovat kaivertaneet lähtemättömiä uurteita psyykeeni syvärakenteisiin. Muistan edelleen tuvan pöydän ääressä istumisen, ahvenkeiton maun, seinille naulatut lehtileikkeet; naarmuuntuneen ikkunalasin, jonka takana herukkapensaat huojuivat. Keskustelujemme varsinaiset sisällöt ovat haipuneet unohduksen alhoon — todennäköisesti ne eivät toistamista ansaitsisikaan — mutta vierailuilta mukaan poimitut hajut, maut ja tunnut elävät yhä.

Muutamia päiviä Linkolan kuolinuutisen lukemisen jälkeen huomasin, kuinka nämä välähdykset alkoivat jälleen nousta pintaan. Poikkeusajan syövereissä mieli kaiketi hamusi kosketuksiin jonkin yksinkertaisemman, selkeämmän, perustavamman kanssa — vaikka vain välttyäkseen nykyisyyden ahdistavalta kurimukselta.

Näin on käynyt riippumatta siitä, kuinka järkevää moinen muistoissa ja tunnelmissa vellominen lopultakaan on.

Helmikuussa, ennen poikkeustilan julistamista, sain kahlattua loppuun Peter Sloterdijkin mainion teoksen Du musst dein Leben verändern: massiivisen filosofis-aatehistoriallisen analyysin erilaisista uskonnollisista, poliittisista ja henkisistä elämänmuutoksen projekteista. Sloterdijkin mukaan ihmisessä on kautta aikojen elänyt vertikaalinen jännite, halu ja pyrkimys olemisen täydelliseen — joko henkilökohtaiseen tai sosiaaliseen — transformaatioon. Sloterdijkin nimitys tälle impulssille on “metanoeettinen käsky” tai “absoluuttinen imperatiivi”. (Metanoesis tarkoittaa sananmukaisesti mielen kääntymistä — tai järjen takaista.) Sloterdijkin mukaan ihmisyys pitää sisällään periksiantamattoman “antropoteknisen” kaipuun ylittää se kulloinenkin arkipäiväinen tavallisuus, joka edustaa asioiden normaalia tilaa: sisällämme asustaa kipinä ehdottomaan olemisen muutokseen.

Viikkojen ajan opus katsoi minua pöydältä mahtipontisine ukaaseineen:

“sinun on muutettava elämäsi”.

Sitten pandemiakriisi puhkesi, ja lause osui ennakoimattoman syvälle. Enemmän kuin koskaan koin, että muutoksen aika, kairos, oli hivuttautumassa liki. Olemisen laadun olisi nyt viimein ehdottomasti muututtava, ja muutoksen olisi alettava tästä ja nyt. Mielen ja ruumiin romuvarastot tulisi jyllätä perusteellisesti läpi.

Toki olin tuntenut jo vuosikausia, että elämme tähänastisen elämämme viimeisiä päiviä — tunnettua motivaatioklisettä rapsodioidakseni. Mikäli aikakautemme tilaa analysoi vähääkään pitemmälle, tulee melko väistämättä johtopäätökseen, että nykyisen elämänmenon on eittämättä ennen pitkää loputtava. Edessä on pienimuotoisempaan, vähäkulutuksisempaan, kestävämpään ja hiljaisempaan elämäntapaan siirtyminen, joko valinnan tai pakon kautta. (Ainakin siinä tapauksessa, että millään tavalla säällistä elämää halutaan ylimalkaan vastaisuudessa viettää.) Muutoksen jouduttamiseksi olisi saatava aikaan kulutuskulttuurista, finanssi- ja rahataloudesta, taukoamatta pyörivästä teknologisesta addiktioluupista irtautuminen.

Maaliskuun pimeinä viikkoina aika tällaiseen irtiottoon tuntui kerrassaan otolliselta: viruksen laukaisema kollektiivinen mullistus näyttäytyi todellisena, konkreettisena mahdollisuudena seisauttaa tolkuttomaksi äitynyt elämänmeno. Tuntui välttämättömältä alkaa järjestää elämää toisenlaiselle pohjalle.

Niinpä ryhdyimme puolisoni kanssa kerrankin tositoimiin. Rupesimme vaivihkaa siirtämään elämäämme puolityhjälle vanhalle sukumökille, jota on viime vuodet käytetty lähinnä päiväretkikohteena. 20-luvulla rakennetussa puutalossa ei ole juoksevaa vettä, ei sisävessaa; huonekalut ovat viime vuosisadan puolivälin peruja. Tonttia ympäröi pieni, sympaattinen metsänkaistale. Vietämme siellä tällä hetkellä osapuilleen puolet ajastamme.

“Sinun on muutettava elämäsi!” Sanat ovat kaikuneet tajunnassani herkeämättä kevään halki.

Niinpä olemme perustaneet punavalkoisen tönön pihamaalle pienen puutarhan komposteineen ja kohopenkkeineen; harjoitelleet kohta jo satavuotiaan leivinuunin lämmittämistä; siivonneet hiirenraadot maakellarista; tutustuneet ravinnekiertojen saloihin; vaellelleet lähimetsissä; kalastaneet läheisellä koskella. Olemme kahlaneet läpi kilokaupalla permakulttuurikirjallisuutta, kuunnelleet luentoja ja podcasteja. Olemme puntaroineet kaikkia niitä keinoja, joiden avulla kulutuskulttuurista ja rahataloudesta voisi asteittain irroittautua; tehneet arvioita siitä, kuinka kestämättömän ruoantuotannon, energiankäytön ja kulutuskulttuurin noidankehistä voisi kytkeytyä irti niin pitkälti kuin mahdollista.

Olemme, sanalla sanoen, valmistautuneet köyhtymään. (Ikään kuin emme jo joka tapauksessa olisi köyhtymässä…)

Joskus taannoin tällaista elettä kutsuttiin lähipiireissäni, asialle hieman virnuillen, linkolalaistumiseksi. Vaikka ilmaisu oli eittämättä raskaan ironian kuorruttama, siinä oli silti mielestäni jo tuolloin jotakin kutsuvaa ja kiehtovaa. Niin, jopa velvoittavaa.

Linkola näet toimi minulle, ja, näin uskon, monelle muullekin suomalaiselle, sinä kulttuuris-psykologisena viitepisteenä jota vasten aidon henkilökohtaisen valinnan ongelmaa heijastettiin. Häneen kiteytyi — perusteetta tai ei, oikeutetusti tai ei — ympäristön- ja luonnonsuojelun pakottavien vaatimusten vakavasti ottaminen; tämän henkilökohtaisen vakaumuksen periksiantamaton toteuttaminen; totaalinen ja konkreettinen irtisanoutuminen koko moderniteetin sietämättömästä tolkuttomuudesta. Hän näyttäytyi — hyvässä ja pahassa — jonkinlaisena ideaalikuvana: kiistanalaisena, mahdottomana, houkuttelevana, käsittämättömänä hahmona, joka äärimmäisine elämäntapavalintoineen oli “periaatteessa oikeassa”. Tai sitten täysin ja traagisesti väärässä.

(Missä määrin tosiasiallinen Pentti Linkola vastasi tätä fetisoitua arkkityyppiä, on totta kai epäselvää. Myyttiä hän toki pönkitti itsekin minkä kerkesi.)

Yhtä kaikki, nyt havaitsen ryhtyneeni toteuttamaan tätä henkistä linkolalaistumisen figuuria.

Ensialkuun yhteyttä edes tiedostamatta.

Näin pitkälle olen päässyt. Nyt se sitten iskee: typertyminen ja häpeä. Mistä oikein puhunkaan? Seisonko todella näiden tekojen, ajatusten, mielenliikkeiden takana? Olenko todella linkolalaistumiseni puolella?

Ensinnäkin on myönnettävä: kyllä, olen ollut pääsemättömästi tuon hiljaisen kalastajan pauloissa. Kyllä, olen varhaisesta ympäristöherätyksestäni saakka ihannoinut hänen askeettisuuttaan, ehdottomuuttaan ja vastakarvaisuuttaan.

Käsitän myös sangen selvästi, kuinka arveluttavaa tällainen on. Tiedän, kuinka mieletöntä ja vaarallista tekstiä entinen esikuvani on suoltanut: sydämettömiä murhavaatimuksia, joita ei ole millään mahdollista puolustella; poliittisten hirmutekojen ylistyksiä; sumeaa menneisyyden idealisointia; katkeraa, pikkusieluista tilitystä. Se, mistä joskus taannoin tunsin ylpeyttä — että olen saanut puhua Hänen kanssaan pitkään — on vuosien vieriessä oikeastaan muuttunut noloksi salaisuudeksi, tahraksi jonka tunnustaminen vie vaarallisille vesille.

Nyt tuntuukin, että elegisten muistokirjoitusten rustaamisen sijaan moraalisesti suoraselkäisen kirjoittajan tulisi pestä itsensä hänestä puhtaaksi. Linkolan hahmo näet saastuttaa — kuolleenakin. (Eikä vähiten siksi, että hänen ihailemansa poliittiset aatesuunnat ovat viime vuosina olleet vaarallisessa nousussa maailmalla.)

Niinpä: jos kerran kokonaisvaltaisista muutoksista puhutaan, eikö nyt olisi hyvä hetki suorittaa lopullinen irtiotto mokomasta nihilistisestä, konservatiivisesta jäärästä; eikö olisi paikallaan tehdä selväksi, että käynnissä olevan eko- ja sivilisaatiokriisin kohtaamisen täytyy tapahtua tyystin toisissa merkeissä kuin Linkolan antamissa?

Onko Hämeen synkkä syväekologi (tai ekofasisti, miten haluatte) millään muotoa kelvollinen hahmo johdattamaan meitä kohti tulevaisuuden hurjuuksia?

Tokkopa. Mutta raivatessani kompostille paikkaa ja raahatessani vanhoja sadevesitynnyreitä kasteluvesisäiliöiksi en voi ajattelematta: mitä mieltä puhdistautumisessakaan lopulta olisi? Olisiko sekään suoraselkäistä, saati rehellistä?

Mitä mieltä olisi sanoutua suurin, moralistisin elkein irti kuolleen miehen haamusta — ikään kuin olisin joskus marssinut ekofasististen ruskeapaitojen riveissä misantrooppisia iskulauseita huutaen?

Ymmärrättehän: Linkola oli se hahmo, joka kaikkein kuoriintuntuvimmin teki nuorelle mielelleni selväksi, kuinka tolkuton, tuhoisa ja mieletön elämäntapamme todella on. Siinä hänen keskeisin perintönsä minulle.

Niinä vuosina kun “fanitin” Linkolaa, en suurin surminkaan hautonut massatuhoa. Osallistuin kadunvaltauksiin, hengailin punkkareiden kanssa, kävin uskollisesti vappumarsseilla. Vihasin pidäkkeettä kulutusyhteiskuntaa ja kapitalismia, avohakkuita, moottoriteitä, ostoskeskuksia; en niinkään ihmisiä. Ainakaan muistaakseni. Juttelin bussipysäkkien puliukoille ja asematunnelin hulluille. Täysi-ikäiseksi tultuani äänestin ensi töikseni SKP:ta.

Aamuöisin laskuhumalaisena kotia kohti hoiperrellessani vääntelin katujen varsille pysäköityjen mersujen nokkamerkkejä irti. Keräsin niistä metallinhehkuista kunniamerkkikokoelmaa piirongin alalaatikkoon.

Kai ne vielä jostain vintin perukoilta löytyisivät.

Huhtikuun ilman on lämmin, suorastaan kesäinen. Olen tilannut mökin pihaan kuormallisen puutarhamultaa; kokonaisuudessaan yhdeksäntoista kuutiota. Niiden avulla on tarkoitus muuntaa talon nurmikoksi parturoitu pihamaa astetta monimuotoisemmaksi kokonaisuudeksi: permakulttuuriseksi keittiöpuutarhaksi ja kukkakedoksi.

Voisi ajatella, että kyseessä on jonkinlainen taantuminen, paluu varhaisempaan. Vielä 50-luvulla piha oli kokonaisuudessaan omistettu perunariveille ja omenapuille; kuulemma kyläläiset tuolloin kutsuttiin joka syksy sadonkorjuu- ja perunannostotalkoisiin. Vasta viime vuosisadan lopun kasvuhurmoisten vuosikymmenten aikana tontti tasattiin tyypilliseksi haja-asutusalueen näkymäksi: tasavihreäksi nurmikkomonokulttuuriksi, jota on sittemmin vuodesta toiseen ajeltu tasaiseksi, kalkittu ja “hoidettu”.

Nyt yritämme pyyhkiä pois tuota myöhäismodernin maisemanmuokkauksen historiaa. Istutamme vihanneksia, samettikukkia, yrttejä ja marjapensaita. Kykimme kasvatuslaatikoiden äärellä, kaivamme multiin viisisenttisiä härkäpavun taimia. Juurimme puutarhan liepeiltä pois voikukkia ja rikkaruohoja, joskaan emme katsele kevään lämmössä rehevöityvää nurmikenttää kauhun vallassa. Annamme korsien nousta.

Emme kuitenkaan ole palauttamassa pihaa entiselleen. Rakennamme uutta järjestystä, joka on toivottavasti kestävämpi ja monimuotoisempi kuin yksikään aikaisempi tällä tilkulla nähty. Pyrimme määrätietoisesti muovaamaan ympäristöämme tahtomme mukaan, joskin tällä kertaa toivon mukaan suuntaan, joka on entisiä elegantimpi ja tasapainoisempi; punomme ekosysteemistä verkkoa, joka toivon mukaan onnistuu ulottaa yhteyksiä niin vanhaan ja perinteiseen kuin uuteen ja tuntemattomaankin. (Mikäli koko projektista mitään tulee.)

Tällaisella rakentelulla on näinä hankalina aikoina suorastaan siunauksellinen vaikutus. Puutarhapuuhissa hyöriminen rauhoittaa päässä heilahtelevia virushysterian aaltoja. Kauhukuvat massatyöttömyydestä, yhteiskuntien hajoamisista, ruoantuotannon katkoksista ja nälänhädistä häipyvät taka-alalle. Työn lomassa tulee seuranneeksi mustarastaiden ja västäräkkien keväisiä reviirikiistoja, kuunnelleeksi lähimännyssä touhuavan käpytikan pirteää koputtelua.

Ja kun ohitse surisee lihava kimalainen, huomaa ilahtuvansa kohtuuttomasti: nuokin ovat vielä täällä.

Kaikesta huolimatta.

Eittämättä maalle vetäytymiseen sisältyy kaikenlaista kyseenalaista romantisointia, naiiviuden ja nostalgian vivahteita. Näillä on puolestaan kiistämätön yhteytensä historiaani Linkolan parissa.

Muistan nimittäin, kuinka Linkolan tekstit aikanaan avasivat minulle kadonneen maailman, jota en kaupunkilaislapsena ollut osannut riittävästi arvostaa: pientilojen, kylien, tienvarsiniittyjen, aarniometsien, puolittaisten omavaraistalouksien Suomen; sen Suomenniemen, jossa syödään hillaa suoraan soilta ja jossa kesällä saattaa nukkua heinäladossa. Sukuyhteyksieni kautta minulla oli jonkinlainen kokemuksellinen kosketus tällaisiin agraarisiin tunnelmakuviin, mutta kaupunkilainen kasvatukseni — joka, kuten kaikki kasvatus, on suurimmilta osin ollut tiedostamatonta ja ympäristöstä hiljaisesti tihkuvaa — halusi saada minut unohtamaan maaseudun: näkemään sen virttyneenä, taantuneena takapajulana, josta jokainen järjissään oleva pyrkii heti ensi tilaisuuden tullen tiehensä, kohti kaupungin riemuja.

Ja nyt, kolmekymmentäviisivuotiaana, muinainen mielikuvien kenttä on herännyt uudestaan henkiin. Vaikka Linkolan (ja monien muiden!) maalailemat epäurbaanit kuvastot ovat tietenkin vain jonkinlaista hämärää substanssitonta höttöä, huomaan että niillä on siitä huolimatta materiaalista voimaa. Ne kohottavat jotakin pitkään uinunutta eloon.

…ja niinpä huomaan ottavani konkreettisia askelia kohti huteraa omavaraisuutta. Harkitsen vakavasti lopullista muuttoa pois Helsingistä. Olen löytänyt itsestäni halun ruralisoitua; niin, kaiketi olen, hyvässä ja pahassa, jonkin sortin uusmaalaistuja.

Syyt tähän lienevät yhtä lailla materiaalisia kuin henkisiäkin.

En, esimerkiksi, enää kestä seurata vuodesta toiseen toistuvia Keskuspuiston hakkuita; en jaksa järkyttyä joka puolelle kaupunkia nousevista päättömistä rakennusprojekteista; en siedä katsella, kuinka lapsuuteni kotiseutujen Koskelan, Kumpulan ja Pirkkolan vanhat puut, metsät ja viheralueet jyrätään kestämättömien laajentumissuunnitelmien alta — laukattaessa kohti tulevaisuutta joka ei koskaan saavu. “Lisää kaupunkia Helsinkiin” saa minun kohdallani riittää; taakse jääköön niin vaaleanvihreiden kuin teräskiiltoistenkin kasvuhankkeiden riemu.

(Kaikki kunnioitukseni ja tukeni toki niille, jotka jäljellä olevien viherlaikkujen puolesta kamppailevat. Aion myös mennä kahlitsemaan itseni Pirkkolan uimahallin viereisiin mäntyihin, mikäli tilaisuus siihen tarjoutuu; jahka uuden liikuntakeskuksen rakentajat alkavat kesäkuussa “panna lapiota maahan”.)

Linkolan joskus kauan sitten kylvämät siemenet elävät siis yhä.

— Mutta ei, minua ei silti elähdytä ajatus luuloteltuun maalaisidylliin palaamisesta saati Suomen seisauttamisesta 50- tahi 30-luvulle. Moinen konservointiprojekti olisi sulaa hulluutta, olemattoman museoimista; puhumattakaan siitä, että niin ekologiset, yhteiskunnalliset kuin taloudellisetkin edellytykset moiselle “paluulle” ovat jo auttamatta kadonneet modernisaation ja ekologisen hävityksen historian hämäriin.

Ei mitään kadotettua paratiisia ole koskaan tietty ollutkaan. Maalta on turha odottaa pelastusta. Eläminen lienee muutenkin perustasollaan aina ja kaikkialle ollut jokseenkin samanlaista kyllästymisen, tuskan, riemun, hengissä selviämisen, joutilaisuuden ja ilon epäkeskoista leikkiä; ei taivasta eikä helvettiä.

Kunnianhimomme lieneekin pienempää, paikallista laatua. Lähinnä aikomuksenamme on muovata mökin pihaan kaistale omaehtoista elämää; elämää, joka ei olisi jatkuvaa voimatonta menetystä, vääjäämättömän tuhon mykkää seuraamista. Vaikka kuinka toivotonta se loppujen lopuksi ehkä olisikin, kasvatamme haja-asutusalueelle pientä mielekkyyden tyyssijaa. (Mahdollisesti se turvaa tulevaisuutta myös taloudellisessa mielessä. Jokin minussa tahtoo uskoa, ettei kaupunkilainen elämäntapa pysy enää pitkään kasassa.)

Aavistuksia jonkinlaisesta hatarasta mielekkyyden horisontista on jo saatu; siinä kaiketi puutarhan tähänastisista anneista tärkein. Kevään mittaan minua ovat elähdyttäneet pienet, yksinkertaiset kokemukset: kosketukset lähiympäristön luontoon, asujaimistoon, ihmisiin; pieniin kyläkahviloihin, hevoshakoihin, omenatiloihin. Tuskaista mieltä ovat piristäneet ystävät ja sukulaiset, jotka talkoovoimin, omaa aikaansa ja vaivaansa uhraten ovat auttaneet rakennus- ja istutustöissä — kaiketi hekin koronakriisin esiinnostamaa epävarmuutta ja juurettomuuden tuntua lievittääkseen.

Ja mikä tärkeintä: katselen viisivuotiasta poikaani, joka riemuissaan juoksee pihaa ympäri kukkia ihastellen, seuraa hyönteisiä, lintuja ja kasveja. Iloitsen, kun hänen kynsiensä alta löytyy iltapalapöydässä tuoretta multaa.

Kun olemme saaneet hänet nukkumaan, istun pöydän ääreen ja alan lukea viimeisimpiä uutisia talouskriisistä, eurokriisistä, Afrikan tilanteesta, Yhdysvalloissa leimahtelevista levottomuuksista.

Valonlähteenä käytän — läppärin kajastuksen lisäksi — vanhaa öljylamppua.

Ehkä vain periaatteellisesta halusta olla painamatta seinäkatkaisinta.

Mutta takaisin Linkolaan. Missä suhteessa kaikki tämä on hänen ajatteluunsa?

Selvää totta kai on, että niin teoreettinen kuin käytännöllinenkin pohja kasvutaloudesta irrottautumisen projektille sekä ekologiseen ja yhteiskunnalliseen mahalaskuun varautumiselle on haettava muualta kuin Linkolan kirjoituksista.

Eihän hän ollut loppujen lopuksi kovinkaan kaksinen ajattelija. Hänen käsitteensä olivat kehnoja, empiirinen aineistonsa kovin kapea. Kirjoituskokoelmissa esiinpulpahteleva filosofointi on monasti yksitotista ja yksityiskohdille sokeaa. Ei Sääksmäen kalastaja auttanut minua ymmärtämään myöhäiskapitalismia, fossiilijärkeä, omavaraistumisen käytänteitä tai modernia hybristä; ei hän lausunut juuri mitään mielekästä permakulttuurisesta etiikasta, kompleksisten järjestelmien dynamiikoista, ei-ihmiskeskeisestä moraalista, elollisten keskinäisriippuvuudesta tai tahdonvapauden ongelmasta.

Tarkimmillaan ja viiltävimmillään Linkola oli lähimmästä elinpiiristään kirjoittaessaan: linturetkistä, pyörävaelluksista, kalastuksesta, kansallispuistoista, autioituvasta maaseudusta, Sääksmäen kirkkomaan muinaispuista. Mieleen muistuu aina aika ajoin kalan kylmäketjuja ruotiva “Humbuger Börs”: hersyvä yliviritetyn ruokahygienian kritiikki, jota yhäkin lukee vaikka vain nautinnokseen — vain jonkun esimerkin mainitakseni.

Eivät nämä tekstit kaiketi yliopistotason kriittistä dekonstruktiota kestä. Ja ne antavat kovin kitsaasti mitään konkreettisia eväitä kestävän elämäntavan käytänteiden rakentamiseen.

Tästä huolimatta se, mitä hän kartoitti ja havainnoi jo 50-luvulta lähtien, oli (ja on) vastaansanomattomasti totta: monimuotoisuuden katoaminen, ekosysteemien köyhtyminen, modernisaation kuolettava paine, paikallisyhteisöjen elinvoiman häviäminen. Linkolan rustaamissa ensikäden dokumenteissa viime vuosisadalla pitkälle kiihdytysuralleen lähtenyt ekokriisi ei näyttäydy akateemisena ongelmana, ei teoreettisen jaarittelun kohteena, vaan ruumiillisesti elettynä todellisuutena. Ja ne tekstit ovat aikalaisiinsa verrattuna hyytävän osuvia. (Niin, kuka vielä lukee jotain Donnerin Uutta Maamme-kirjaa?)

Äityessään ratkomaan maailmanlaajuisia ongelmia Linkola oli puolestaan kehnoimmillaan; globaaleja suuntaviivoja vedellessään katkera mies luisteli heikoilla jäillä. Käsitteellisten hetteikköjen sekä muiden vaaranpaikkojen yli hän puski vuorenvarman sanomansa (ja depressionsa syvimpien syöverien) pakottamana. Oikeassa olemisen, profetoinnin ja lopullisten ratkaisujen julistamisen tarve ylitti kriittisen ajattelun vaatimukset.

Hän pyrki ehdottomuudessaan kieltämään ja väistämään kaiken sen hankaluuden ja sotkuisuuden, jonka kanssa me, hänen jälkeensä tulevat, joudumme seuraavat vuosikymmenet väistämättä elämään. (Halusimmepa niin tai emme.) Hän antautui tuhon ja romahduksen totaalisuudelle, hävityksen peruuttamattomuudelle, jota mikään — paitsi täydellinen seisahtuminen ja kaiken kasvun tukahduttaminen väkivalloin — ei voisi estää.

Mutta ajattelu lienee tässä kohdin pohjimmiltaan toissijaista. Linkola oli minulle se, joka sanoitti suruni. Hän kirjoitti raivolla, vimmalla ja särkyneellä sydämellä auki ne menetyksen ja vieraantumisen kokemukset, jotka olivat minunkin kasvuani varjostaneet; hän sanoitti minulle tyrmistykseni avohakkuuaukeilla, pahoinvointini kauppakeskuksissa, pakokauhuni moottoriteillä.

Linkola kirjoitti niin ikään auki haltioitumiseni havumetsissä, huumantumiseni niityillä, kesät rantakallioilla. Hänen tekstinsä ovat vääjäämättä seuranneet muistini jälkiä — Itä-Suomea pitkin pyöräillyistä kesäöistä syksyisiin liftausretkiin Kajaanista Kuhmoon ja takaisin. Linkola on resonoinut minussa pitkillä erämaavaelluksilla, laavuilla nukkuessa; silloin, kun Kainuussa päivän patikoinnin päätteeksi metsälammessa uidessani huomasin vieressäni pulikoivan täysikasvuisen hirven.

Näissä hetkissä on vain vähän kyse ajattelusta — ja enemmän psyyken salaisisten onkaloiden toisenlaisista, aroista asukeista. Jos jonkin, Linkola eli tunteidensa armoilla. Eikä tässä ole mitään yllättävää; mitä enemmän ihminen väittää perustavansa ajattelunsa ”pelkkään kirkkaaseen järkeen” tai ”armottomiin tosiasioihin”, sitä varmempaa on, että emootiot sanelevat hänen olemisensa jokaista säiettä.

Tämä ei sinänsä ole moite, tämä on havainto.

(Moitteeksi se kasvaa, kun otetaan huomioon se suunta, johon hänen niinkutsuttu ajattelunsa lähti tuosta lähtökohdasta kasvamaan.)

Ja niinpä niin, Linkola on tällä maapalstalla hyöriessäni osa minua, minun tunteitani ja muistojani, enkä ryhdy edelleenkään häntä sen vuoksi kiroamaan, tahi siunaamaan. Totean tosiasian: hän on edelleen läsnä. Mökkimme pienellä pihalla, juolavehnän varsissa, kuusien latvuksissa.

Hämärtyvässä illassa lehtokurpan ääntä kuunnellessani tunnen, kuinka jossain syvällä vatsaani kiristää. Se on kaipuuta, nostalgiaa, jota en voi huuhdella itsestäni pois.

Enkä kaiketi haluakaan.

Ja sitten tunnen, kuinka jossakin syvällä liikahdan taas eteenpäin.

Muisto: Ritvalan mökin pihassa, tammikuu 2005. Linkola on riisunut hevosensa valjaista ja seisoo nyt hiljaa. Minä odotan hieman syrjemmällä; yhdessä katselemme kuinka valtava eläin kieriskelee selällään pakkaslumessa. Se tuntuu iloitsevan elämästään, ajattomasta hetkestä tähtitaivaan alla. En ole aiemmin ymmärtänyt yhtä välittömästi ja itsestäänselvästi, että tuo valtava nisäkäs kokee, tuntee, on oma yksilönsä.

Lopulta hevonen nousee, Linkola taluttaa hänet talliin. Sitten siirrymme sisään hämärään tupaan.

Näkökulma, josta käsin useimmat vasemmistohenkiset tuttavani ovat vuosien varrella tavanneet lähestyä Linkolaa, on ollut (ainakin pintapuolisesti) pragmaattinen: käyttöarvo. Onko Linkola käyttökelpoinen? Onko hänestä hyötyä? Voiko hänet valjastaa jonkin, olletikin edistyksellisen, projektin tarpeisiin, voiko hänen tekstejään hyödyntää vallankumouksellisen sosialistisen teorian tai käytännön kehittelyssä?

Tuomio on yksisukainen: ei voi. — Ja jos voisikin, seurauksena olisi noiden teorioiden ja käytäntöjen vastustamaton tahriintuminen.

Selvää on, että akateemiseen kapitalismikritiikkiin ei Linkola millään muotoa taivu. Paitsi, että hän on pitkälti konservatiivi ja oikeistolainen, hänen elämänsä ponnisti toisenlaisesta perustasta: syrjään asettumisesta, yliopistolta pakenemisesta, taloudellisesta riippumattomuudesta (mitä julkisiin instituutioihin tulee), epäluulosta liian nokkavia käsitteiden pyörittelijöitä kohtaan. Hänen katkeraan syrjäänvetäytymiseensä on vaikea vastata valistuneesti, edistyksellisen ja rationaalisen diskurssin normeja noudattaen. Toisin kuin korrekti ja sivistynyt akateemisuus, Linkolan eetos on lähtökohtaisesti vihaista, kommunikaatiohalutonta ja sapekasta (erityisesti, kun se kohdistuu älymystöön). Hän eli ensin ja käsitteellisti vasta sitten.

Ennen kaikkea: hän vihasi liikaa — ja rakasti liikaa. Rakasti puita, lintuja, niittyjä, metsiä; vihasi kaikkea — todellakin: kaikkea — jonka vain saattoi mielessään yhdistää näiden haltioitumisen tyyssijojen katoamiseen ja köyhtymiseen.

Nyttemmin hahmosta on akateemisen ekokritiikin piirissä haluttu sanoutua irti kokonaan, eikä totisesti ihme. Hänen niinkutsuttuja teesejään on vaikea artikuloida salonkikelpoisesti — eikä varmasti tarvitsekaan. Ne ovat nyrjähtäneen sielun hiljaisten liikkeiden kartoitusta, riivattuja pamfletteja pikemminkin kuin systemaattisesti päteviä selvityksiä. En todella tiedä, voiko niistä saada irti mitään varsinaista hyötyä.

Ja tarvitseeko edes? Mikäli tarvitsen nykytilanteessani suomenkielistä käyttömateriaalia, luen ennemmin vaikka Kaihovaaraa tai Nordlundia.

On myös täysin kiistämätöntä, että pinnalle on hiljattain noussut yksi toistaan hirvittävämpiä tahoja, joille Linkola on osoittautunut käyttökelpoiseksi materiaaliksi; synkistä konservatiiveista ja etnonationalisteista vielä kammottavampiin ekofasisteihin ja oikeisiin natseihin.

Tämä ei ole mitään vähättelyä. Nuo synkät voimat ovat todella olemassa, heidän suunnitelmansa ovat järkyttäviä, ja he siteeraavat Linkolaa sumeilematta.

Minun Linkolaani.

Minun Linkolaani?

Huhtikuun lopulla löydän itseni Porvoon K-raudasta. Olen päätynyt suomalaisen kesämökkirakentamisen luvattuun maahan hankkimaan muutamia kulmarautoja ja puuttuvia pihatyökaluja.

Karanteenisuosituksista huolimatta paikka on tupaten täynnä porukkaa; lähinnä keski-ikäisiä pariskuntia ja yksinäisiä remonttihenkisiä miehiä. Työntelen ostoskärryjä valtavien hyllykköjen keskellä. Ne pursuavat pihalyhtyjä, maisemointisepeliä, sähkökäyttöisiä oksasahoja, grillihalstareita ja Roundup-suihkepulloja.

Olen kansallisen piha- ja huvilakulttuurin ytimessä. Suomalainen keskiluokka noutaa tästä tuontitavaran pyhätöstä konttikaupalla kesämökeilleen välttämättömiä rakennus- ja viihtymistarpeita: sähkötyökaluja, betoniharkkoja sekä ruohonleikkureita, joilla kesäinen pihanrakennus ja voimaperäinen maisemointi saadaan sujumaan. Paikka henkii hellittämätöntä kulutuksen pakkoa: kaikkea tätä tarvitset, mikäli haluat mökkeillä viihtyisästi ja oikein.

Edessäni avautuu koko kahiseviin ulkoiluhousuihin pukeutuneen, mukavuuksistaan ja etuoikeuksistaan kiinnipitävän etukorttikansan sielunmaisema. Ja sekös jaksaa kammottaa. Pakokauhu valtaa vatsan.

Samalla tilanne hävettää; vaikka tunnen paikkaa kohtaan syvää vastenmielisyyttä, olen toki itsekin noutamassa täältä puutarhatarpeita. Voin tosin perustella ne ekohenkisen projektini kannalta välttämättömiksi — jopa elintärkeiksi — hankinnoiksi, mutta ristiriita on silti ilmeinen. Mikä lopultakaan erottaa minut shoppailevista kansanjoukoista?

Niin, olenko sittenkin samaa sakkia noiden kanssa? Olenko kaikesta paasauksestani huolimatta osa samaa keskiluokkaista elämäntapakarusellia, samaa demokraattis-konsumeristista helvetinkonetta, jota niin vimmaisesti olen halunnut vastustaa? Eikö juuri tämä ole edelleen kuljettamassa meitä kohti lopullista tuhoa?

Elitisti minussa nostaa päätään — ja joutuu samassa hetkessä nöyrtymään. Minä tarvitsen talikkoni ja kulmarautani, ilman niitä puutarhan rakentaminen ei etene.

Ilmastointilaite humisee. Jossain etäällä pyörii jonkin näppärän monitoimiruuvinvääntimen mainosvideo. Syöksyn äkisti vauhtiin: keräilen ostokseni mahdollisimman nopeasti, isken lähimaksuttoman visa electronini maksupäätteeseen, näppäilen tunnusluvun ja häivyn liukuovista ulos.

Autoon istuttuani lasken kämmeniini lorauksen käsidesiä ja hieron niitä raivokkaasti yhteen.

Hengitän hetken. Sitten käynnistän moottorin ja lähden ajamaan kohti kotitilaa.

Sloterdijkin mukaan elämän kokonaisvaltaisessa muutoksessa on aina jotakin elitististä. Metanoeettinen kääntymys edellyttää erottautumisen, ulkopuolelle asettumisen aktia; se on olemukseltaan sekessionistista. Jotta todellisen elämänmuutoksen, kaikkien arvojen uudelleenarvioinnin, voisi saada käyntiin, on astuttava syrjään. Kääntymys tarkoittaa henkistä rajakokemusta, jota on suojattava liian voimakkailta, tasapäistäviltä ja liudentavilta ulkopuolisilta vaikutuksilta.

On väistämätöntä, että totaaliselle elämänmuutokselle antautujat alkavat kokea itsensä toiselaiseksi kuin muut. He irtaantuvat väistämättä jaetun todellisuuden normeista ja kriteereistä. Vetäytyvät, myös fyysisesti: erämaihin, metsiin, luostareihin tai vuorille. He perustavat salaseuroja, pienyhteisöjä, kerhoja ja puolueita. Tai puutarhoja…

Tällaisilla erkaantumisilla on ehdottomasti positiivinen, luova ja autonominen puolensa. Olen itsekin kevään mittaan huomannut, kuinka sivuun asettumisessa on aitoa voimaa: puutarhaan ja metsikköihin vetäytyminen antaa tilaa hengittää vapaasti, sallii elämänarvojen uudelleenmäärittelyn. Syrjäseudulla ei yksinkertaisesti ole niin altis kaiken maailman turhanpäiväisyyksille.

Elämää muuttavalle vertikaaliselle kutsulle antautuminen tarkoittaa, että on luovuttava monista sosiaalisista itsestäänselvyyksistä; sosiaalisen todellisuuden horisontaalisten kytkösten ylivallasta. On jollakin tasolla koettava itsensä erilliseksi; niin, jopa erityiseksi.

Mutta tämä erkaantumisen ja itsenäistymisen prosessi saattaa kääntyä myös destruktiiviseksi, ylenkatseelliseksi ja tuhoisaksi voimaksi; elitistiseksi ylenkatseeksi kaikkea “alempaa”, vajavaista, tavallista kohtaan.

Ja Linkola oli totisesti asenteiltaan elitisti, äärimmäisen kaunainen elitisti. Hänen sekessionisminsa oli usein laadultaan sysimustaa, väkivaltaista ja ylimielistä. Ja tuon asenteen vaarojen huomaan asustavan myös itsessäni.

Kykenen löytämään sisältäni sangen helposti kammon ja raivon kulutusyhteiskunnan massoja, kyltymättömiä elintason hamuajia kohtaan. Minuassa asustaa voimakas ylenkatse, halu nousta omavaraistumisen kautta aivottomien kansanjoukkojen yläpuolelle. En ole tunteesta lainkaan ylpeä. Siellä se silti lymyää.

Kaiketi on paras kohdata vaikein suoraan. Roihuava “massojen” halveksuminen sai nuoruuteni idolin nimittäin sympatisoimaan viime vuosisadan brutaaleimpia diktatuureja. Hän ei puheissaan piitannut, ei jaksanut piitata, muista. Hänelle ihmiskunnan vaarallisinta ainesta olivat pohjimmiltaan kaikki “toiset” (paitsi läheiset ja tutut); mitä kasvottompia ja kaukaisempia he olivat, sitä vähempiarvoisina hän heitä piti.

Massamurhien fiilistely sai hänen ajattelussaan typerryttävät mittasuhteet, tavalla jolla ei ollut kuin ohuista ohuin kytkös ekologisesti kestävän elämäntavan rakentamiseen. Pikemminkin nämä tuhofantasiat kertoivat syvästä masennuksesta, katkeruudesta ja loukatusta ylemmyydentunnosta; erottautumisesta, joka syöksyi raiteiltaan kohti reaktiivista kostonhimoa.

(Ja kun otetaan huomioon, että niin Hitlerin kuin Stalininkin politiikka oli käytännössä laajentumishimoista kolonisaatiota — ja siinä ohessa perinteisten kyläyhteisöjen ja traditionaalisten maasta elämisen käytänteiden systemaattista hävittämistä — on vaikeaa edes ymmärtää, mikä yhteys viime vuosisadan totalitaarisilla kuolemankoneistoilla ja kestävien elämäntapojen suojelulla edes voisi olla. Ukrainan kyläyhteisöt näännytettiin Stalinin pakkokollektivisoinnin ikeessä nälkään, jotta käyntiin saataisiin kattava neuvostoyhteiskunnan teollistamisen ja “nykyaikaan siirtämisen” projekti. Hitler puolestaan hamusi samoja viljavia maita voidakseen taata Saksan kansalle Lebensraumin massiivisen militaristis-teollisen valtiounelmansa ylläpitoon. Linkolan provokatorisesti ihailemat poliittiset järjestelmät ja yhteiskunnat olivat ehdottoman ekspansiivia, modernistisia; ne tähtäsivät maksimaaliseen teolliseen ja sotilaalliseen mobilisaatioon.)

Kavahdan itsessäni tätä pistettä; kavahdan mahdollisuutta ylemmyydentuntoon ja kaunaan. Enkä tiedä, mitä sille tekisin.

En osaa ajatella muuta kuin armoa, armon kokemusta. Ja myötätuntoa. Kaiketi sekin voi nousta, yllättävänä kukintona, syrjään vetäytymisen keskeltä. Kuten buddhalaisilla erämaaviisailla.

Palaan puutarhaan; alan suunnitella aidan ja portin rakentamista.

Totisesti: ne laitaoikeistolaiset kommenttipalstojen ja nettifoorumeiden besserwisseröinnit, joita taannoin ihailemani kalastajan mielipiteiden pohjalta tätä nykyä kirjoitetaan, saavat minut oksentamaan. Linkolan “johdonmukaisuutta” ylistävillä uuskonservatiivisilla skribenteillä tuskin on mitään aitoa elonkehän pelastamiseen liittyvää kunnianhimoa. Useimmiten ekologinen elämäntapa ja sen tavoittelu on Linkolan kritiikittömien ylistäjien maailmankäsityksestä kaukana.

Tästä huolimatta en voi asettaa Linkolaa yksinomaan poliittisen kritiikin akselistolle.

Esimerkiksi: hiljattain somessani pyörineessä Tutkijaliiton blogikirjoituksessa vedetään aika reippaasti mutkia suoriksi. Teksti avaa Linkolan ajattelua melko kapeasta näkökulmasta, ainoastaan poliittiseen affiliaatioon perustuen. Ja vaikka Linkolan perhe- ja luokkataustan avaaminen on sinänsä paikallaan, minusta tuntuu suorastaan omituiselta väittää, että Pentin “poikkeusyksilön erioikeuksia puolustava retoriikka liittyy luonnonsuojeluun vain pinnallisesti.”

Mikäli Linkolan — Luonnonperintösäätiön perustajan — retoriikka liittyy luonnonsuojeluun vain pinnallisesti, kenen retoriikka sitten liittyy siihen syvällisesti?

Linkolan lukeminen tavalla, joka sivuuttaa hänen syvälle menevät havaintonsa paikallisluonnon köyhtymisestä ja tuhoutumisesta sekä hänen lintutarkkailun käytäntönsä ja aarniometsien suojeluprojektinsa, on pintapuolista. Ele on valitettavasti tietynlaiselle politisoivalle nykypuhetavalle tyypillinen: kaikki luetaan yhteiskunnallis-poliittisena metaforiikkana, muut mahdolliset kokemuspohjat sivuutetaan. Ristiriidat, ja jännitteet tasoitellaan yhtenäiseksi kauhukuvaksi, yksioikoiseksi “fasistin” hahmoksi.

Ei niin, etteikö Linkolan kirjoittamisesta olisi löydettävissä paljon fasistisia piirteitä. Mutta jos jokin minua Linkolan vasemmistolaisessa analyysissa erityisesti nyppii, niin nimenomaan sen totaalinen redusoivuus. Tutkijaliiton blogissa retostellaan, kuinka Linkolan sosioekonomisen taustan paljastaminen ja hänen tekstiensä lukeminen sen kautta “purkaa Linkolan koodin”.

Ahaa, arvoitus ratkaistu! Hän ei itse asiassa puhunutkaan linnuista, soista, aarniometsistä tai järvistä — vaan yksinomaan omasta luokkataustastaan, valkoisen Suomen suuruudesta ja sen menetyksen tuottamasta traumasta.

Kaikki olikin vain kieroa salakirjoitusta, jonka todellinen sisältö on agraarifasistisessa ja elitistisessä luokkapolitiikassa. Todellisuudessa Linkola ei piitannut ympäristöstä tippaakaan — tai jos piittasi, niin yksinomaan valkoisen Suomen yläluokkaisen elämäntavan fantasmaattisena heijastumana.

Aito luonnonsuojelu on sitten taustaltaan muuta, kaiketi työväenluokkaista — mitä hyvänsä se sitten tarkoittaakaan.

(Todellisuudessa omakin maallemuuttoprojektini lienee vain keskiluokkaisen kakaran ylemmyydentuntoista maaelämän romantisointia ja wordsworthilaisen pastoraali-idyllin hamuamista. Olkoon sitten niin.)

Mikäli tämä analyysi viedään loppuun asti, ei kait ole mitään muuta kuin luokkapolitiikkaa.

Ja siihen minä en suostu uskomaan. En etenkään, kun tiedän kuinka ohut ja pinnallinen niin monien “edistyksellisiksi” tai “radikaaleiksi” julistautuvien luontosuhde on. Jos jotakin, syväekologian lukeminen on opettanut minulle samaa kuin muutkin varteenotettavat ympäristöajattelijat: edistys on harhaa, jonkinlainen optinen illuusio.

Metsää ja puutarhaa on lähestyttävä toisella tavalla, vailla politiikkaa. Niin kuvittelen. Metsänä ja puutarhana.

Tai mistä minä tiedän. En jaksa ajatella.

Painun metsään. Työnnän kasvoni sammaleeseen, maistelen kerkkiä. Luen lisää permakulttuurioppaita, kastelen taimia; keräilen ojanpohjalta kohopenkkien katteeksi kuivaa heinää.

Jossakin kaukana öljylähteitä ajetaan alas; jossakin kaukana mellakoidaan.

Niin, onko Linkola hylättävä? Onko hänet hyväksyttävä? En minä tiedä. Vaikea on oikeastaan edes ymmärtää, mitä kysymys voisi omalla kohdallani tarkoittaa. Ajoittain jaksan poimia jonkun kokoelman hyllystä, enää sangen harvoin. En ole edes tullut hankkineeksi niitä kaikkia, onhan mokomia turkasen vaikea löytää; jos joku kappale onkin taannoin tullut antikvariaatissa vastaan, se on maksanut poikkeuksetta vähintään kolme kymppiä.

Loppukeväästä yritän taas kerran palata noiden kirjoitusten ääreen. Selaillessani esseitä, jotka nuoruudessani hehkuivat voimaa, herkkyyttä ja pakottavaa tuskaa, tuntuvat äkisti kulahtaneilta; epäinformatiivisilta, jokseenkin taitavasti kirjoitetuilta mutta vanhahtavilta ajatelmilta, joiden asiapohja on ajoittain hutera ja ajankohtaisuus hyvin vaihtelevaa. Joidenkin äärellä tunnen puistatusta; toiset saavat minut edelleen kyynelehtimään — kuten ylittämättömän kaunis ”Itke, rakastettu maa”.

Mutta, tosiaan: pitääkö Linkola hyväksyä vai hylätä?

Katselen kirjahyllyäni. Kysynkö näitä kysymyksiä muiden kohdalla; kysynkö niitä lukiessani Benjaminia tai Jüngeriä; Lorcaa tai Ortega y Gasseta; Bookchinia tai Kasczynskiä; Harawayta tai Nelsonia? En juurikaan.

Kirjoja sinänsä on mahdoton tuomita, enkä missään suostuisi polttamaan ainuttakaan; en edes kirjaa joka usuttaa pystyttämään rovioita toisille kirjoille. Mein Kampfin hysteerinen, sekava ja vainoharhainen proosa ei tunnu tahrineen sieluani (vaikka se kyllä ikävystyttää, milloin ei järkytä); sen enempää kuin Maon tai Leninin kylmäsieluisimmatkaan pamfletit.

Miksi Linkola tekisi kirjahyllyssäni poikkeuksen?

Keskellä toukokuuta sataa lunta. Päivälämpötilat heiluvat viiden asteen tienoilla. Katselen Käpylän kotimme ikkunasta, kun taivas alkaa syöksemään alas paksua räntää. Riennän autolle, ajan mökille pelastamaan mustakaaleja ja härkäpapuja. Löydän kasvustot kinosten alta; rapistelen paksut hiutaleet pois herkiltä lehdiltä. Levitän hädissäni penkkien päällä hallaharsoa ja toivon, etteivät yllättävät yöpakkaset surmaa herkkiä kasvustoja.

Tottakai ymmärrän, että kyse on ilmastonmuutoksen mukanaan tuomista kaaoottisista sääheilahteluista. Pohjoisen napa-alueen suihkuvirtaus on muuttunut vuosi vuodelta epävakaammaksi, mikä tarkoittaa yhä mutkikkaammaksi muuttuvia kevätsäitä. Suomen luuloteltu “hyötyminen” ilmastonmuutoksesta osoittautunee tulevaisuudessa toiveajatteluksi; ehkä kasvukausi vain lyhenee entisestään, kun toistuvat takatalvet pilaavat varhaiskylvöt.

Äkisti minut valtaa täydellinen epätoivo. Mitä järkeä tässä on? Mitä helvettiä kuvittelemme tekevämme? Projektimme on eittämättä tuomittu epäonnistumaan; se on pelkkää haihattelua, eksyneiden ihmisten epätoivoista pyristelyä hajoavien järjestelmien, kiristyvien talous- ja ympäristönäkymien pyörteissä.

Kuvittelinko että voisimme tosiaan selviytyä mahdollisesta talousromahduksesta? Kuvittelinko tosiaan että voisimme saada satoa, jolla olisi jotakin merkitystä ruokahuoltomme kannalta?

Pohdiskelen murenevia yhteiskunnallisen hallinnan järjestelmiä, kaaoottiseksi äityvää politiikkaa. Nousevia meriä, kuivuvia pohjavesiä. Ruokamellakoita. Mitä teen jos pankit kaatuvat, miten selviämme jos yhteiskuntajärjestys hajoaa? En helvetti soikoon tiedä.

Ja sitten totean: on vain jatkettava. Komposti pitäisi kääntää.

David Fleming kirjoittaa valtavassa, postuumisti julkaistussa ekologisen elämäntavan ensyklopediassaan Lean Logic paradigmanmuutosten kahtalaisesta liikkeestä, kaikakusta ja kaizenista. Termit on poimittu japanilaisesta tuotantoteknologiasta, mutta niiden sovellutus on Flemingin ajattelussa paljon laajempi.

Lyhyesti kuvattuna: kaizen tarkoittaa stabiilia “normaaliuden” tilaa; annetun paradigman sisällä tapahtuvaa jatkuvaa pientä liikettä. Kaikaku puolestaan viittaa harppaukseen, kokonaisvaltaiseen suunnanmuutokseen, jossa ajattelun ja toiminnan perusteet mullistuvat.

Kaikaku tarkoittaa siis kääntymystä, paradigman murrosta. Luulisi, että ekologisesta kestävyydestä ja planeetan pelastamisesta kirjoittava Fleming olisi vaatimassa juuri sellaista. Hän kuitenkin toteaa, ettei voi asettua kummankaan puolelle. Näiden kahden suhde ole poissulkeva eikä totaalinen. Murros ja jatkuvuus edellyttävät toinen toisiaan.

Kun sitten kääntelen kompostikasaa, hoksaan jotakin: tämä — mikään tästä, mikään koko puutarhaprojektistamme — ei olisi onnistunut, mikäli olisin vaatinut täydellistä ehdottomuutta. Jostakin riittämättömästä, jostakin keskeneräisestä kompromissista on näet aina lähdettävä liikkeelle; on rakennettava sen sotkun päälle, joka jo on. On hyväksyttävä epätäydellisyys ja keskeneräisyys. On oltava armollinen.

Ja sitten on taas kasteltava penkkejä.

Metanoeettinen imperatiivi — du musst dein Leben verändern — ei koskaan voi olla niin totaalinen kuin sitä uskonnollis-filosofiset ideologiat vaativat. Elämän muuttuminen, kääntyminen, katkos, rakentuu jatkuvuuksille.

Eikä elämä, joka perustuu ehdottoman täyskäännöksen vaatimukseen ja sen peilikuvaan, totaalisen tuhon odottamiseen, ole pohjimmiltaan elämää laisinkaan. Se on elämästä luopumista. Verrattomasti vaikeampaa on oppia elämään tuhon keskellä, tuhon todellisuuden hyväksyen, ja silti hiljalleen edeten.

Linkolan uskonnollis-askeettisen maailmankuvan jäänteitä minussa on mahdoton, ahdistava kaksoiskäsky: on tehtävä jotakin mullistavaa, puhdistavaa ja totaalista, jotta maailman saisi takaisin oikealle tolalle — ja sittenkin kaikki toiminta on riittämätöntä. Mikä tahansa ele, joka ei yllä täydellisyyteen, on turhaa. Ideaalia tavoittamaton elämä valuu hukkaan.

Mutta ehdotonta ei ole kuin fantasioissa.

Mitä etäämmälle Linkolan poismeno painuu, sitä enemmän se alkaa menettää otettaan ajatuksistani ja mielikuvituksestani.

Ehkä tässä on kyse liukenemisesta, diffuusiosta. Irtipäästöstä, itsenäistymisestä.

Nyt, kun olemme puolisoni kanssa ryhtyneet rakentamaan jotakin omista lähtökohdistamme ponnistavaa, omalla tavallamme omaehtoista mutta silti vajavaista, ei ankaran tuomiopäivän saarnaajan hahmo enää varjosta mielenmaisemaani entiseen malliin.

Kuvittelen, kuinka tuo vanhan miehen ruumis maatuu hiljalleen pois. Kuoriaiset, toukat, hajottajamikrobit tekevät tehtävänsä; ravinteet ja energia siirtyvät jälleen eteenpäin.

Ja minäkin havaitsen hiljalleen siirtyväni. Oikeastaan olen jo askeleen etäämmällä. Ehkä elämällä kevään mittaan läpi Linkolan hahmoa olen oppinut hellittämään omasta ehdottomuudestani rahtusen. Sillä, niin luulen, joustavuus on eräs tulevaisuuden elinehdoista.

— Mutta en tästäkään huolimatta suostu hyväksymään, että niinkutsuttu linkolalaisuuteni olisi ollut vain harharetki, jonkinlainen lukioiän typerä hairahdus; synti, joka täytyisi tunnustaa, jotta siitä voisi puhdistua. En usko mokomaan. Alakuloinen syväekologi on osa minua, halusin tai en.

(Ja mitä niinkutsuttu linkolalaisuus edes loppujen lopuksi on? Mihin klubiin olisin voinut ilmoittautua?)

Olen muistojeni, kokemusteni tahraama.

Mutta, raamatulliseksi äityäkseni, ei se mikä käy sisään, saastuta ihmistä — vaan se mikä tulee ulos.

Sillä se tulee sydämestä, sanoo nasaretilainen.

(Jeesuksella ei ollut muuten kovinkaan kaksinen luontosuhde.)

Kylväessäni niittykukkia pihan laitaan törmään viereisen metsäpalstan omistajaan, vanhaan porvoolaiseen mieheen.

Olen viime viikkoina tarponut mökkimme viereisellä muutaman hehtaarin metsäkaistaleella kauhunsekaisin tuntein: milloinkohan tämäkin pyhättö tullaan hakkaamaan maan tasalle; milloinkohan motot ja tukkirekat saapuvat näihinkin notkelmiin?

Metsänomistaja laskee moottorisahan maahan ja alkaa keräillä risuja. Sitten hän huomaa minut, huikkaa tervehdyksen ja tulee kämmen tanassa kättelemään. En tajua noudattaa korona-ajna sosiaalisen etäännyttämisen etikettiä, tartun vaistomaisesti tarjottuun käteen ja puristan sitä.

Ukko hymyilee ystävällisesti ja kertoo olevansa “pienissä siistimishommissa”. Hetken jutustelun jälkeen kyselen häneltä arasti metsänhoitomenetelmistä ja mies vastaa: no, minä harjoitan tätä jatkuvaa kasvatusta.

— Ai? Ei siis päätehakkuita tulossa?

— No sehän on pahinta mitä voi tehdä. Siinä menee luonto ihan sekaisin. Mustikat kuolee, hirvet pääsee rymistelemään taimikkoon miten haluaa. Kaikki kuolee. Ei siinä ole järjen hiventä.

Sisälleni kohoaa lämmin tunne.

— Joo, kyllä mäkin tykkään kun voi poimia marjoja.

Hetken kuluttua juttu tyrehtyy, mies painuu takaisin vesakoimaan. Katselen nuoria ja keski-ikäisiä männyn- ja kuusenrunkoja, pohdin tulevan syksyn suppilovahverosatoa. Pikku naapurilämpäreestämme ei koskaan tule aarniometsää; mutta sitä ei liioin hakata maan tasalle.

Tämä kelvatkoon.

Viimeisessä haastattelussaan Linkola ilmoitti olevansa pessimisti. Hänelle viruskriisi ei avannut mahdollisuutta mihinkään parempaan; “iso kuva on edelleen tuhoava”.

Eugene Thacker kirjoittaa, että pessimismi ei ole mikään filosofia. Se on pikemminkin tuomio maailmaa kohtaan. Pessimismin pohjalle ei voi rakentaa mitään. Se ei väitä mitään eikä kasvata mitään. Pessimismi on kokemuksen nollapiste; ajattelun avuttomuutta, avuttomuuden ajattelua.

Pessimismistä ei ole mitään hyötyä. Ja tästä huolimatta, Thacker väittää, jokainen on elämässään kohdannut pessimismin.

Sen läpi kulkeminen voi tuhota ihmisen, viedä hänet äärimmäisen rajan tuolle puolen, syöstä hänet vihan valtakuntiin. Mutta, niin luulen, pessimismin kohtaaminen voi myös satuttaa hieman vähemmän, tehdä jostakusta harvasta, ainakin joskus, rahtusen viisaamman kuin niistä, jotka eivät suostu katsomaan kuiluun.

Eikä Linkola missään nimessä ollut aito pessimisti — kuten joku Schopenhauer tai Cioran. He eivät näet oikeastaan uskoneet mihinkään, toisin kuin kotoinen katkeroitunut syväekologimme. Pessimismi on nimittäin katkeruuden tuolla puolen; se on luopunut jopa omasta halustaan tietää miten asioiden tulisi olla. Todellinen pessimismi on luopumisen absoluuttista lähestymistä — sellaista mielettömyyttä kohti kulkemista, jossa mikään ei enää kanna mitään arvoa eikä tekemällä tai tekemättä jättämisellä ole enää mitään mieltä.

Tätä piirrettä Linkolasta ei löytynyt: hän uskoi loppuun asti ja kärsi uskossaan. Yksikään todellinen pessimisti ei kaiketi väitä, että hänen ajatuksensa olisivat niin perusteellisesti ajateltuja, “ettei erehtymisen mahdollisuutta ole.”

Pentti Linkola on kuollut, ja hänen mukanaan osa minua, osa minun entisyyttäni. Sitä on mahdotonta kiistää.

Istuin muutama päivä sitten Käpylässä, kaupunkikotimme läheisellä kalliolla ja ymmärsin, mitä Ville Lähde tarkoitti sanoessaan, että Linkolan vaikeus on lopultakin helppoutta. Se on helppoutta alistua kaiken tuhoutumiselle — teesi, jonka loppujen lopuksi kuka tahansa voi allekirjoittaa. Ei tarvitse tehdä muuta kuin katsella hajoamista. Siihen ei vaadita mitään kummempaa sitoutumista.

Ja minä olen elänyt lukioikäisestä asti läpi tuota hävinneen kaunaa, tuota turmeltuneen maailman hylkäämisen horisonttia, joka omaksuminen viime kädessä tarkoittaa että olisi tehtävä kaikki mahdollinen ja siksi mitään ei kannata tehdä. Voi vastustaa kaikkea, voi tuskailla kaikkea, elää langenneessa ja väärässä maailmassa jollakin sisäisen ahdistuksen voimalla, ja samalla kieltäytyä kaikista osittaisista ratkaisuista. Sillä kaikki mitä me teemme on väistämättä riittämätöntä — samoin kuin kaikki tekemättä jättämämme.

Linkolan vaikeus on helppoutta, ja nuorelle miehelle tuo helppo vaikeus on erityisen houkuttelevaa. Voi kanavoida ulkopuolisuutensa ja vihansa tunteet sisäiseen siilipuolustuksen, asettua loputtomaan oppositioon; koskaan mihinkään käsiään tahrimatta. Voi ajatella ymmärtävänsä maailman todellisen tolan — sen, joka paljastui Linkolalle depression syvimmässä, mustassa kirkkaudessa — totuuden siitä, että kaikki on “todella huonosti”. Tässä ymmäryksessään nousta kaiken yläpuolelle.

Sellainen on kaukana kestävän elämäntavan rakentamisesta. Tuo asenne ei edusta luopumisen etiikkaa, vaan tarkoituksellista ja äärimmäistä henkistä eristyneisyyttä; maailmasta vieroittumista, joka ei asenteena pyri sotkeentumiseen, vaan sairaalloiseen, äärimmäiseen puhtauteen.

Näin ajattelin kalliolla istuessani. Ja sitten tumppasin tupakan, tehdasvalmisteisen Lucky Striken.

Eikä se taatusti ollut viimeinen.

Typerää kerta kaikkiaan, ettei Linkola koskaan osannut antaa armoa itselleen tai muille. Hyväksyä, edes auttavasti, jotenkin, sitä mitä ei ihmisessä voi hyväksyä: hänen heikkouttaan, sielullista velttouttaan, ahneuttaan, kaikkia kuolemansyntejä. Armoa ei ollut: sen tilan hän täytti kostonhimolla ja väkivaltafantasioilla, jotka pahenivat, mitä vanhemmaksi, katkeroituneemmaksi ja masentuneemmaksi mies kävi.

Hänen kuuluisa ehdottomuutensa oli tunteen ehdottomuutta — ei ideologian. Tunne saneli ehdottomat vaatimukset, kohtuuttoman raivon, yliviedyt kieltäytymisen muodot, moderniteetista luopumisen ja fasistiset fantasiat: taustalla oli kaiken aikaa katkeruus, hurmos ja masennus, inho ja ylenkatse.

Niin, ja suru, murhe. Tere Vadén on ehdottanut, että johdonmukaisinta Linkolassa ei ollut hänen järkensä, vaan surunsa.

Nyt, hänen kuolemaansa viikkojen ajan pureskeltuani, totean tämän: olisin toivonut, että hän olisi kirjoittanut vähemmän surunsa vallassa. Ajatellut vähemmän vihansa viemänä. Kirjoittanut enemmän puutarhastaan; enemmän madekeiton keittämisestä ja sähköttömistä säilöntämenetelmistä; enemmän verkoista ja hevosreestä, enemmän herukkapensaista; vähemmän terroristeista, neutronipommeista ja kaikkialle leviävästä kuolemasta.

Toukokuun toisella viikolla ajan mökille tarkistamaan pakkasvaurioita. Kuorittuani hallaharson penkkien päältä huomaan helpotuksekseni, että tuhot ovat olleet vähäisiä. Härkäpavut puskevat lehteä yhtä pirteinä kuin paria päivää aiemminkin; pinaatitkin ovat itäneet. Ne punkevat penkkiin uutta vihantaa. Herneet, jotka alkuvuodesta sain lahjana venäläiseltä luomuviljelijältä, ovat ovat hieman säikähtäneet kylmyyttä, mutta sinnittelevät nekin.

Mustakaalien sirkkalehdet ovat tummuneet, samoin lehtikaalit. Onneksi kuistilla on varalla taimia, jolla nämä menetykset voi korvata.

Ilma on lämpenemään päin. Kompostissa möyrii kiiltäviä lantakuoriaisia.

Illalla istun kuistin keinutuoliin ja luen loppuun yhden kevään miellyttävimmistä teoksista, Donella Meadowsin mainion kirjasen Thinking in Systems: A Primer.

”There is yet one leverage point that is even higher than changing a paradigm. That is to keep oneself unattached in the arena of paradigms, to stay flexible, to realize that no paradigm is ”true”, that every one, including the one that sweetly shapes your own worldview, is a tremendously limited understanding of an immense and amazing universe that is far beyond human comprehension.

It is to ”get” at gut level the paradigm that there are paradigms, and to see that that itself is a paradigm, and to regard that whole realization as devastatingly funny.

It is to let go into not-knowing, into what the Buddhists call enlightenment.”

Vielä sananen puutarhasta.

Runoilija Ian Hamilton Finlay kirjoitti aikanaan, kuinka “joitakin puutarhoja kuvataan retriiteiksi vaikka ne todellisuudessa ovat hyökkäyksiä”.

Pikemminkin kuin pahalta maailmalta vetäytymistä, puutarhan perustaminen voi siis olla vastarintaa , radikaalimpaa vastakarvaan asettumista kuin yksikään mielenosoitus — nettiadresseista ja tulikivenkatkuisista somepäivityksistä puhumattakaan.

Idea on kaunis, mullistavakin.

Tahtoisin kuitenkin ajatella, ettei perustamamme puutarha ole sen enempää luostari kuin sotakonekaan; pikemminkin se on yritys kotiutua. Se juurruttaa paikkaan, kiinnittää tiettyihin rytmeihin, vaatii sitoutumaan ja kuuntelemaan. Se on yritys elvyttää maaperää, rakentaa ravinnekiertoja ja tutustua ympäristön rytmeihin; etsiä keinoja paikallisten ekosysteemien kanssa hengittämiseen. Vaikka ne olisivatkin ennen pitkää tuhoon tuomittuja.

Sen hoitaminen ei edellytä täydellistä selän kääntämistä maailmalle. Se ei velvoita kokonaisvaltaiseen muutokseen, jonka jälkeen kaikki olisi täysin peruuttamattomasti toisin. Puutarha ei ole kokonaisvaltainen katkos, vaan merkki uudesta epänormaalista, elämästä nykyisen hajoavan tavallisuuden tuolla puolen. Jos sillä on jokin tarkoitus, se on: kasvattaa kiinni hetkeen. Kaiken tämän hajoamisen, kaaoksen ja kuolemisen keskellä.

Ja se riittäköön, tällä erää.