(Kirjoitin tämän matkaraportin muotoa tavoittelevan esseen alun perin huhtikuussa 2019, kevään eduskuntavaalien jälkeen. Tuolloin en yrityksistä huolimatta saanut sitä viimeisteltyä.
Nyt, elokuun alussa, kykenin lopulta saattamaan kirjoituksen valmiiksi. Tässä se on, mahdollisimman pitkälti alkuperäisessä asussaan.)
I
What are the roots that clutch, what branches grow
Out of this stony rubbish? Son of man,
You cannot say, or guess, for you know only
A heap of broken images . . .— T. S. Eliot, Waste Land
Nastarenkaat jylisevät halkeilevalla asvaltilla. Harvaan istutettujen kasvatusmännikköjen lomasta vilahtelee peltoja, pihoja, peltoja, peltoja, pihoja; paikoin kaistale puolisulaa järvenaukeaa.
Istun pelkääjän paikalla hailakanoranssissa Toyota Corollassa. Olemme puolisoni kanssa matkalla Vilppulaan: luvassa on pääsiäisretriitti pois pääkaupungin hulinasta. Varmistaaksemme itsellemme parin päivän kaistaleen omaa rauhaa olemme vuokranneet Airbnb:stä puoli-umpimähkään pirkanmaalaisen rantamökin. Vaihtoehtona olisi ollut viikonloppu Keuruun kesäpaikalla vanhempien seurassa, mutta — ei sitä aina kaikkea jaksa.
Alla rullaava maantie kulkee määränpäähämme Hattulan, Pälkäneen ja Oriveden kautta. Sydänsuomalaisiin järvimaisemiin pääsisi Tampereen moottoritietäkin, mutta nelikaistaisen tehoetenemisen teknokraattinen monotonia ei houkuttele: olemme hitaamman etenemisen ystäviä. Päijänteen rantamaita seuraileva väylä on sitä paitsi sama, jota pitkin perheeni kulki lapsuudessani kesälomille.
Leppoisasti kaartelevaa tietä matkatessa pistää silmään, kuinka elottomilta tienpientareet vaikuttavat. Tuntua on vaikea ravistaa pois; vaikutelma jää itsepintaisesti vaivaamaan. Havaintoon saattaa toki vaikuttaa hiljan lukemani raportti Suomen luonnon monimuotoisuuden hälyttävästä vähenemisestä; toisaalta tienvarsien huokuma lakastumisen tunnelma voi hyvin olla nostalgisoinninkin tuotetta. Melankoliaan taipuvainen katseeni on taatusti armottomampi kuin niinsanottu objektiivinen todellisuus antaisi aihetta.
Silti. Muistikuvieni mukaan metsät olivat ennen tuuheampia, taajamat eloisampia. 90-luvun taitteen Päijänteentien taukokievareista muistan riitasointuisen hälinän, puoliksisulaneet sokerimunkit sekä kirjavan, kahvikuppeja kilistelevän väenpaljouden; tienlaidoilta mieleen ovat jääneet värikylläiset kedot ja tummanvihreinä nousseet kuusikot, joiden latvojen vilisevää sahalaitaa hypnotisoituneena takapenkiltä katselin. Nyt maiseman pääväri tuntuu olevan harmaanruskea. Ihmisiä ei näy juuri lainkaan, tiheitä korpikuusikkoja sitäkin vähemmän. Useilla taipaleen osuuksilla avohakkuuaukea kilpailee nuoren räkämännikön kanssa yleisimmän tienvarsinäkymän paikasta.
Ohitsemme virtaa, toisin sanoen, teollis-teknologisen sivilisaatiokoneen käyttöön mobilisoitu maaperä. Sitä laikuttavat yksi toistaan muistuttavat pakettitalot; pihojen vasta-ajetulla soralla seisovat sinisen-harmaan-valkoiset, anonyymia tehokkuutta henkivät tila-autot; lyhyeksi leikattujen nurmisänkien vieriltä alkavat tasarivisiksi hoidetut puupellot.
Vaikutelma hiipii hetki hetkeltä syvemmälle: näiltä seuduilta (jotka sivumennen sanoen ovat myös paikkoja) on hiljalleen valumassa pois viimeinenkin eloisuus ja omintakeisuus; niiden ekologinen, ekonominen ja sosiaalinen paikallisväri haalistuvat vuosi vuodelta.
— On toki tunnustettava, että katselen maiseman virttynyttä tilkkutäkkiä vieraantuneen kaupunkilaisen silmin. Turha sitä on kieltää. Tuosta paljonpuhutusta kuplastahan olemme tulossa.
Kasvukeskusliberaalin näkökulmasta eteeni levittyy kauhunäky: takapajuinen, kuolettavan yhdenmukainen maa; maa jossa viikko sitten äänestettiin viittä vaille suurimmaksi puolueeksi protofasistinen, muukalaisvihamielinen, julmaa talouskuria kannattava, tunkkaisen ilmastodenialismin kanssa leikittelevä kansallismielinen kummajainen. Maa, jonka muutotappiokunnissa kytee apatia, turhautuminen ja kaikenkarvainen muutoksen pelko. Maa, jonka öljylämmitteisissä omakotitaloissa katsellaan lähi-Iskusta hankituilla mauttomilla nahkanojatuoleilla Putousta, Huutokauppakeisaria ja Sohvaperunoita. — Tai, kauhistusten kauhistus, AlfaTV:tä, Tractor pullingia ja Jerusalemin uutisia. Pääkaupunkilaisittain kultivoitu mieleni kykenee kuvittelemaan moisia hirmunäkyjä oikeastaan loppumattomiin.
Ne ovat tietysti kohtuutonta, typerää fantasiaa.
Sitä paitsi: kyseessä on myös maa, jonka perinteisiin kuuluvat luonnon kunnioittamisen, sosiaalisen tasavertaisuuden, talkoohengen ja heikoimmista huolehtimisen ihanteet. Maa, joka myös kaikesta huolimatta on huolestunut ympäristönsä tilasta; maa, jonka väestöstä enemmistö esimerkiksi vastustaa avohakkuita. Maa, jonka olen tullut tuntemaan juurevan kylähulluuden, rikkaiden kieliperinteiden, rosoisen paikalliskokemuksen ja huumaavan luonnonkauneuden tyyssijana.
Tuntujen ristivetoisuus häkellyttää. Näkymä on taatusti puutteellinen, harhainenkin. Ennen kaikkea sen autius häiritsee. Elämä piilottelee väistämättä jossakin.
Jossain lähellä.
Ehkä jossain etäämmällä.
Edelleen.
Maisema rullaa välinpitämättömänä eteenpäin.
– Katso, Leena huikkaa ratin takaa. Havahdun mietteistäni.
Ohivilistävällä peltoaukealla koikkelehtii kurkipariskunta.
Olemme jo melkein määränpäässämme, kun vastaan tulee omituinen tienviitta: Elämänmäki. Kyltin jälkeen pääväylältätie haarautuva hiekka kaartuu oikeaan, sitten häipyy etäisyyteen.
Nimi jää kaivelemaan. Aivan kuin muistaisin sen jostakin.
Auto kaartaa hiekkaiselle pihaväylälle. Pysäköimme järvenrantatontin ylärinteeseen.
Edessä kohoaa tulevan viikonlopumme loma-asunto: viitisentoista vuotta vanha, punakylkinen pyöröhirsimökki. Rakennelma on pystytetty hiekkamaalle, huteran tuntuisten betonijalkojen päälle.
Pihamaa on karua kivikkoiseen rantaan viettävää mäntyrinnettä, joka kasvaa kanervaa, mustikkaa ja puolukkaa. Kulkemisen helpottamiseksi mättäikköön on ajettu poluksi pari tonnia tummaa koristesepeliä. Alarinteeseen maisemoidulle soratasanteelle on pystytetty loma-Suomen epävirallinen monumentti: uutuudenvihreä, painekyllästetyistä laudoista kasattu pihakeinu. Siinä istuen voi sitten nauttia järvimaisemasta.
Vastarannan niemenkärjelle levittäytyy avohakkuuaukea.
Näkyä saa katsella aika tovin, ennen kuin siihen alkaa tottua. Raiskio kattaa lähestulkoon koko niemen leveyden. Vesirajaan on jätetty säädösten mukaisesti muutaman koivun harva rivistö maanvalumista estämään, mutta ei suojavyöhyke tietenkään kolmeakymmentä metriä leveä ole, kuten ekologisten vaurioiden minimoimiseksi pitäisi.
Missäpä nuo kaistaleet niin ruhtinaallisen paksuiksi jätettäisiinkään.
Omalla puolellamme lahtea, vesirajan tuntumassa, seisoo saunamökki: punakylkinen, hauskannäköinen hökkelö. Se on käytännössä romahduspisteessä. Löylyhuoneen lattia viettää kohti järveä muutaman asteen kulmassa; savuhormin rappaus on haljennut.
Saunakamari on täynnä sekalaista romua 70–90-luvuilta. Seinille on kiinnitetty nastoilla haalistuneita lomapostikortteja sekä ikivanhoja matkailujulisteita. Niissä päivänkakkarat sekä peltolemmikit heläjävät takavuosien maaseutumatkailun aurinkoisilla merkkipaikoilla. Kamarin nurkassa lojuu pino oransseja pelastusliivejä sekä haalistunut uimarengas.
Kuvittelen tavoittavani aavistuksen Ruoveden rannalla muinoin vietetyistä kesälomapäivistä: lasten naurua vesirajassa, souturetkiä, suvista auvoa.
Moisten elämänhitusten takia näillä paikoilla kait käydäänkin.
Suhteeni suomalaiseen maaseutuun on jännitteitä täynnä. En liene asian kanssa yksin; meikäläisessä psyykessä maaseutu on aina lähellä, hyvässä ja pahassa. Yhtäältä kaivattu, toisaalta vihattu.
Historiallisesta näkökulmasta tämä tuskin yllättää. Suuresta rakennemuutoksesta ei ole kuin runsas 50 vuotta; enemmistön henkiset syväjuuret ulottuvat aivan muualle kuin kaupunkilaisiin maisemiin. Monet tärkeimmistä meikäläisistä merkityksellistymisen prosesseista kasvavat edelleen maalais- ja metsäläisidyllien maaperästä.
(Sanottakoon sivuun, ettei tämä tietenkään koske kaikkia.)
Olen itse kaupunkilaislapsi; koko elämäni asuinosoitteet ovat sijoittuneet kehä ykkösen sisäpuolelle. Silti syrjäseudut ovat koko tietoisen elämäni ajan vetäneet minua puoleensa.
Kuten merkittävällä osalla suomalaisista, mieleenpainuvimmat lapsuusmuistoni sijoittuvat maalle — ja erityisesti kesään. Psykohistoriani hermokeskuksina sykkivät Keuruun kesämökin tai Punkaharjun sukutilan paikallismaisemat; aika ajoin päällehyökyvät keholliset muistot palauttavat minut koivujen ja tervaleppien reunustamille uimarannoille ja ahomansikoiden täyttämille hiekkatien pientareille; ajatuksissani siirryn herkästi metsälammen partaalle vesimittareiden leikkejä seuraamaan.
Näiden muistumien otteesta on vaikea irrottautua. En tiedä edes, haluanko. En ole johonkin aikaan enää varsinaisesti tuntenut itseäni stadilaiseksi — etenkään kantakaupungin eläjäksi.
Olen hiljan toistuvasti haaveillut maalle muuttamisesta, omavaraisuuden opettelusta, marjastamisesta, sienestyksestä, puutarhanhoidosta ja pienen saunamökin rauhasta. (Aivan viime aikoina moinen on myös alkanut tuntua enenevässä määrin rationaaliselta strategialta, tulevia kaaoksen vuosia silmälläpitäen.)
Tämän hähmäisen juurtumisimpulssin ajamana olen selvitellyt pitkällisesti sukuni maalaista historiaa; nykyään tunnen lukemattomien sukutalojen, rantojen, purojen, mäkien ja polkujen tarinoita. Olen — paikoin jopa kauhukseni — huomannut, että elämiseni ja kokemiseni mieli on tuntunut kerta kaikkiaan mielekkäämmältä palmikoida kiinni henkilöhistoriani ulkokaupunkilaisiin rihmoihin kuin sen urbaaneihin komponentteihin: kerrostalopihoihin, raitiovaunukiskoihin tai keskustan kaupoissa pyörimisiin. Lapsuuteni kotikaupunginosassa Helsingin Kumpulassa minua on tenhonnut eniten sen antiurbaani, kylämäinen tuntu; ei kauppakeskusten, raideliikenteen tai katufestivaalien hulina. Kalliossa viettämieni opiskeluvuosien muistot ovat alkaneet nopeasti haalistua.
Tällainen maa- ja luontoyhteyteen isoaminen on urbaaneissa kulttuuripiireissä helppo tehdä naurunalaiseksi tuomitsemalla se romanttisena haihatteluna. Kaipuu maalle nähdään herkästi merkkinä kyvyttömyydestä — kyvyttömyydestä olla ja elää modernissa yhteiskuntarakenteessamme.
Muistan ajatelleeni näin kerran itsekin, kun vanha yläastekaverini soitti minulle tuhannen päissään keskellä yötä. Hän oli ajautunut työttömäksi ja muuttanut isänsä kanssa takaisin sukunsa kotipaikkakunnalle Keski-Pohjanmaalle. Siellä he nyt asuivat vanhaa omakotitaloa kahdestaan. Puhelun alkoholiavusteisen hilpeyden läpi tunkivat surumielisyys, itsesääli ja häpeä. Ystäväni vähätteli ja surkutteli omaa elämäänsä. Saatoin kuvitella pihassa ruostuvat datsuninrämät ja eteisen naulassa roikkuvat pesemättömät nappiverkkarit.
Maalle muuttaminen — tai etenkin: sinne jääminen — tulee helposti luetuksi todisteena lopullisesta luovuttamisesta.
Ellei sitten kyse ole kirkasotsaisesta, luontoyhteyden palauttamiseen tähtäävästä luomuelämäprojektista, jonka voi runoilla hippihenkistä juurevuutta ja tulevaisuuden toivoa pullolleen. Tosin tällöinkin maalaisuus näyttäytyy helposti kiellon kautta: luopumisena, vetäytymisenä, yksinkertaistamisena, taantumisena; vähintäänkin hengähdystaukona — taukona normaalista elämänmenosta.
Mitään positiivista, omintakeista ydinolemusta maalaisuudelle ei nykykulttuurissa tunnu löytyvän. Kehäteiden tuolla puolen jäädään aina jostakin paitsi. Todennäköisesti juuri siitä tärkeimmästä.
Mitä se nyt kulloisenkin somevirtauksen mukaan sattuukaan olemaan.
Joka tapauksessa, huomaan kaipaavani sinne yhä enenevässä määrin. Havaitsen haluavani yhä enemmän syrjään; jopa… syrjäytymään.
Syntyperäinen helsinkiläisyyteni on alkanut tuntua pikemmin taakalta kuin ylpeydenaiheelta.
Mökkimme pihamaata tovin tutkailtuamme nousemme kuistille ja astumme sisään.
Sisällä vallitsee kliininen Instagram-rauha; täältä entisen elämän muistojäljet on pyritty mahdollisimman perusteellisesti hävittämään. Seinähirret on peitetty paksulla harmaalla sisustusmaalilla; puolityhjät Tikkurilan pöntöt löytyvät piirongin alakaapista. Nurkkaa hallitsee valtava laajakuvatelevisio.
Seinillä roikkuu halvalle kankaalle printattuja sisustustauluja. Anonyymit asetelmat kuvaavat pyöreitä kiviä, sileitä kepukoita ja harmaita tunnelmatuikkuja; maalauksen alareunaan kätketystä pikku kytkimestä napsauttamalla kynttilöiden liekit saa loistamaan led-valoa.
Vaikuttaa selvältä, että mökki on pikaisesti pintaremontoitu juuri tällaista vuokrakäyttöä varten. Se lienee perintöä vanhemmalta sukupolvelta — ja kuten niin monella mummon ja papan perintöpaikalla, täälläkään ei enää oikein ehditä saati jakseta käydä. Myyntihintakin taitaa laskea kuin lehmän häntä.
Paras konsti kääntää tällainen ylisukupolvinen painolasti tulonlähteeksi on panna paikka nettivuokralle. Vastaavia järvenrantojen monetisoituja pikkuparatiiseja löytyy Airbnb:stä nykyään lukemattomia. Avaimet kuistille numerolukkorasiaan, ruokakaappiin paketti Earl Greytä ja palasokeria, vanhojen rautahetekoiden tilalle pehmeä parisänky. Desentralisoitu jakotalous on avannut suomalaisen mökkikulttuurin virkistysresurssit laajempaan, peräti kansainväliseen käyttöön. Samalla hirsimökkien seinät peittyvät yhden ja saman sisustusharmaan sävyihin.
No, emme jaksa valittaa.
Takkaan saa tulen. Televisiota ei tarvitse käynnistää.
Tungen kaukosäätimet piirongin laatikkoon.
Maaseutua lähestyttäessä ollaan pääasiassa tekemisissä kuvitelmien, haaveiden, ideologioiden ja fantasioiden kanssa; niin ennen, niin nykyäänkin.
Eräs kiistämätön tosiasia kuitenkin on: maalaisuuden ydin haalenee. Vaikka kesälomilla hakeudutaan edelleen “luonnon helmaan”, yhä harvempi haluaa asua kasvukeskusten ulkopuolella. Tai kykenee siihen.
Syrjäseutujen autioituminen on jo jonkin aikaa ollut helppo todeta luonnonlaiksi ja tuomita sitä hidastavat tekijät ykskantaan edistyksen ja kasvun jarruiksi. Nokkelan pääkaupunkilaistoimittajan on jo pitkään ollut helppo pilkata haja-asutusalueidensa omaleimaisuuden rippeisiin takertuvaa, epämodernia juntti-Suomea: jättäkää maaseutu viimein kuolemaan mahdottomuuteensa! Lopettakaa hajauttaminen, purkakaa maakuntayliopistot, lakkauttakaa pikkupaikkakuntien kirjastot; antakaa ihmisten asua siellä missä oikeasti haluavat! — Siis pääkaupunkiseudulla. Hampaita kiristellen ehkä myös Turussa, Oulussa tai Tampereella.
Tyhjenemistendessin siivittämänä kaupunkilaisuudesta tullaan herkäksi runoilleeksi jonkinlainen kyseenalaistamaton kulttuurillinen johtotähti. Kaupungeissa on elämää, muistutetaan; kaupungeissa edistys elää; kaupungeissa talous, kulttuuri, ilo ja suvaitsevaisuus kukoistavat, jos nyt ylimalkaan jossakin. Takapajuisella maaseudulla tuskin osataan muuta kuin käpertyä oman homehtuvan navan ja kuolevan kyläyhteisön ympärille. Siellä syrjäydytään, katkeroidutaan ja takerrutaan taantumukseen.
Tällaisessa urbaanissa kulttuurisovinismissa tuppaa jäämään huomiotta se kiistämätön tosiasia, että kaupungit eivät ole itseriittoisia eivätkä omavaraisia kokonaisuuksia: vaikka ne olisivat kuinka innovatiivisia ihmiselämän ja luovuuden solmukohtia, ne elävät elintarvikkeiden, resurssien ja tarvikkeiden virroista, joiden lähteet ovat väistämättä kaupungin itsensä ulkopuolella. Kaupunkilaisuus ei — kaikesta itsenäisyyden ja vapauden korostamisesta — huolimatta elä ympäristöstään riippumatta.
Toki maaseutukokemuksella puolustajiakin riittää. Puhtoisuuden, suoraselkäisyyden, sosiaalisen harmonian ja “perusasioiden” kiiltokuvastolla pelaaminen ei ole poliittisessa nykykeskustelussa mitenkään harvinaista. Suomessa on jo jonkin aikaa ollut sangen helppo ajautua maalaisidyllin maalailuun ja menneiden aikojen nostalgisointiin. Ajallisen ja maantieteellisen etäisyyden innoittamana suomalaisen alkutuotannon tantereille projisoidaan tuon tuosta paratiiseja, joita ei koskaan ole olemassa ollutkaan.
Näillä näyillä on puolestaan mahdollista perustella poliittisia päämääriä, jotka ovat pohjimmiltaan kaikkea muuta kuin alue-, luonto- tai pienyhteisöystävällisiä. Jotkut suomensisulaiset houreet ovat tietysti aivan omassa luokassaan; mutta jonkun MTK:n sekä keskustapuolueen politiikka on tukeutunut oikeastaan aina maaseutuidyllin kuvastoihin — ja samalla suosinut ympäristöä runtelevia, väkivaltaisia “suuria miehisiä hankkeita”: tehtaita, kaivoksia, laskettelurinteitä ja biotaloustehtaita. “Maaseudun etujen ajaminen” on pitkään tapahtunut paikallisen eläväisyyden, kyläyhteisöjen ja luontosuhteen kustannuksella. (Ks. tästä Sampsa Oinaalan ja Tommi Taipaleen artikkeli, Elonkehä 2/19.)
Mutta tämä tällainen on vain jonkinlaista sosiologista pintaliplatusta.
Minua maaseudun väestö- ja elinkeinorakenteen muutokset ja niiden tulkinnat eivät jaksa loputtomiin kiinnostaa; eivät liioin maaseudun kuvastot, ideologiat, retoriikat.
Huomaan etsiväni näistä paikoista aivan jotakin muuta: kokemuksellista pohjavirettä. Hamuan kohti jotakin sellaista, jota kaupunkilaisolemiseen ehdollistunut ajattelutapani ei useimmiten osaa nähdä, saati tiedostaa.
Vaikka kaipuu “yksinkertaisempaan elämään” tekee minusta eräänlaisen kävelevän kliseen, voin tuskin vastustaa liikesuunnan emotionaalista tenhoa.
Tahtoisin päästä jonnekin kuvastojen ja pintapuolisten tilastofaktojen taakse.
Kiinni näiden seutujen todellisuuteen.
Illan pimetessä tulee juuri niin rauhallista kuin pitääkin.
Järven yllä liikkuu laulujoutsenkaksikko.
Sitten hiljenee. Sammutamme kynttilät. Käymme raukeina nukkumaan.
II
Jälkien paradoksi on tässä kahtalaisuudessa: toisaalta ne kertovat jonkin menneen jo, olevan poissa, kadonneen, toisaalta jäljet itse ovat läsnä, vaikka ehkä vain hetkenkin, vainuajien koeteltavina ja merkkeinä kadonneesta.
– Tere Vadén, Arktinen Hekkuma
Aamulla pihamännyssä laulaa virkeä peippo. Kevätrintainen pikkukaveri tiedottaa reviiriänsä kuuluvasti ympäristöön; konsertista ei voi olla ilahtumatta.
Viserryksen kontrapunktina toimii järvenpoukaman yli kantautuva moottorisahan ulvonta, jota jatkuu koko aamupäivän. Lahden pohjukassa sijaitsee ilmeisesti pieni sahalaitos.
Se ei suinkaan ole paikkakunnan ainut. Vilppulassa sijaitsee pari muutakin pikkusahaa — sekä tietysti kunnan ylpeys, Metsä Fibren teollisuusjätti. Saha on lajissaan Suomen suurin; puuteollisuus työllistääkin täälläpäin merkittävästi.
Romantikko minussa kärsii teollisuusmaiseman dissonansseista. Vaan minkäs teet: sahan ulvonta lienee nykyään yhtä luonteva osa äänikuvaa kuin linnunliverryskin. Elämmehän ihmisen aikakautta.
Ja työ on työtä, tuotanto tuotantoa; siinäpä elämäntapamme kivijalat. (Tekee tosin mieli sanoa: sen hiekalle lasketut kivijalat.)
Tavaran liikkeisiin ja aineelliseen kulutukseen nojaavan yhteiskuntajärjestelmämme onneksi vienti vetää vielä.
Mistään suomalaiskansallisesta menestystarinasta ei voi kylläkään erityisemmin puhua. Ei vaikka nämä laitokset taatusti tarjoavat paikallisille tällä hetkellä elannon. Näidenkin seutujen osana on yhä enenevässä määrin tuottaa materiaaleja kaukoidän kasvavan keskiluokan lastulevyhuonekaluihin, vessapaperirulliin ja älypuhelinten akkuihin. Sahatavara liikkuu jo nyt enenevässä määrin kohti Kiinaa — kuten muutkin metsäteollisuutemme ja kaivostoimintamme hedelmät. Samalla pienet tuotantolaitokset kuihtuvat ja jatkojalostus keskitetään yhä kauemmas.
Ounastelen, että globaalin ekstraktiokapitalismin alkaessa kiihdyttää kohti viimeistä kasvurysäystään Suomen syrjäseudut muuttuvat hiljalleen silkoiksi raaka-ainereserveiksi — ainakin siksi aikaa kun pallonlaajuinen riistohurrikaani jaksaa vielä riehua. Kyyninen mieli väittäisi, että suomalainen maisema saa näin kokea saman kolonialistisen kohtalon kuin mineraalirikkaat Afrikan territoriot jo yli sata vuotta sitten. Sanottavampia hyötyjä globaalin teknosivilisaation resurssivarannoksi päätymisestä haja-asutusalueille tuskin varisee.
Katselen horisonttiin. Pohdin seudun tulevaisuudennäkymiä: kaivoksia, rikastusaltaita, hakevoimaloita, sähkölinjoja; lisää puupeltoja, lisää hakkuuraiskioita…
Peippo sirkuttaa jälleen. Ravistan ajatukset päästäni.
Aamu alkaa olla jo pitkällä, kun saamme kahvit juotua ja pääsemme vihdoin liikkeelle.
Kävelyretkemme suuntautuu eilen ohittamallemme Elämänmäelle.
Olen tällä välin saanut mieleeni, mistä nimi oli tuttu. Mäellä sijaitsi 1900-luvun alussa luonnonparantola, jota johti eksentrinen ja valovoimainen persoonallisuus, helsinkiläislähtöinen lääkäri E. W. Lybeck. Luin aivan äskettäin Tuomas Timosen parantolaa käsittelevän näytelmän Elämänmäki.
Tuntuu kohtalonomaiselta, että olemme sattuneet aivan vahingossa paikalle.
Kävellessämme kohti mäkeä Leena selvittää paikan historiaa. Se on ilmeisesti Vilppulan päänähtävyyksiä — mikä ei toki tarkoita, että joku TripAdvisor rekisteröisi sitä millään tavoin.
Parantolan tarina on yhtä kaikki kiehtova. Tolstoilaisuuteen nuorena hurahtanut Lybeck oli Suomen ensimmäisiä “takaisin luontoon”-intoilijoita. Hänen romanttisten, antroposofisista luonnonfilosofioista inspiroituneiden oppiensa pohjalle perustetussa laitoksessa mielenterveyspotilaat saivat eheytyä koskemattoman korven helmassa. Lybeck uskoi vakaasti ulkoilman parantaviin vaikutuksiin. Kuntoutujille oli rakennettu korkeiden honkien latvuksiin erityisiä lavetteja, joilla otettiin aurinko- ja ilmakylpyjä.
Hoito-ohjelmaan sisältyi runsaasti reipasta ulkoilmatyötä kasvimailla sekä erilaisissa parantolan rakennusprojekteissa. Historialliseen kontekstiinsa suhteuttaen Lybeck oli aikaansa edellä — ainakin mitä avohoidon periaatteisiin ja mielenterveyspotilaiden inhimilliseen kohteluun tulee.
— Mikä tuskin lieventää asian sitä puolta, että karismaattisen tohtorin opit olivat monilta osin pelkkää puoskarointia. Luonnollisuuden esitaistelija Lybeck oli tunnettu esimerkiksi rokotevastaisuudestaan. Hänen mukaansa uudet immuunivastetta parantavat pistokset olivat “silkkaa myrkkyä”. Lybeckiläisen parannustaiteen perusainekset olivat tiukkaa luomua: ulkoilmaa, savihauteita, kasvisruokaa, paastoamista. Vuosisadan alussa tällaiset romanttissävytteiset opit olivat porvarillisissa kulttuuripiireissä muotia, ja luonnonkauniissa parantolassa vierailivat hermojaan lepuuttamassa mm. Akseli Gallen-Kallela, Mathilda Wrede, Juhani Aho, Ilmari Kianto ja F. E. Sillanpää.
Lybeckin elämäntyön kävi lopulta kehnosti: parantola ajautui ensimmäisen maailmansodan myötä rankkoihin talousvaikeuksiin. Epävakaa maailmantilanne romutti rahoituspohjan. Tohtorin alamäkeen ja laitoksen epäsuosioon paikkakuntalaisten keskuudessa myötävaikutti myös esimerkiksi se, että eräs hoidokki oli aiemmin tullut surmanneeksi tietöissä olleen paikallisen miehen. Hoitolan toiminta lakkautettiin vuonna 1917.
Lybeckin oma tarina päättyi itsemurhaan kaksi vuotta myöhemmin. Eheyttävä paluu luonnon helmaan oli epäonnistunut. Elämään jäivät vain tarinat.
Nykyään mäestä on tehty luonnonsuojelualue. Parantolasta on jäljellä vain sammaloituva kivijalka. Paikalla kohoaa korkea aarnikuusikko.
Siellä asustaa kuulemma erityisen eloisa pohjantikkayhteisö.
Matkalla ohitamme taas muutamia avohakkuita.
Niistä suurin sijoittuu aivan Elämänmäen juurelle. Luonnonsuojelualueelle johtavan hiekkatien laidoilla levittäytyy massiivisen mittakaavan teollinen puunmurha. Tyhjänä ammottava aukko on karmaisevampi kuin yksikään tähän asti näkemistämme. Sen vieritse on hankala kulkea; sydän on kääntyä ympäri.
Joku paikallinen vääräleuka on naulaillut sinne tänne kantoihin ja pystyyn jääneisiin runkoihin päreitä, joihin on tussilla rustailtu hirtehisiä, tummasävyisen ironian sävyttämiä iskulauseita.
Tekstit laulavat katkeraa kostovirttä metsäyhtiön tuhokoneistolle.
THIS IS MY WAY — METSÄTISSUEN TIE
ALUETTA VARTIOI TAPPAJAPUU
SIIRTO- VAI RIISTOKUNTA
VIEKÄÄ NUOHOOJATKIN PIIPUSTA
Ja niin edelleen. Kylttien vimmainen vastarintahenki piristää alakuloiseksi kääntynyttä kävelyretkeä.
Ollakseni rehellinen: vaikka maaseudulle aika ajoin haikailenkin, tuskin sopisin mihinkään suoraselkäisen talonpoikaiseen viljely-ympäristöön.
Eivät puhtoisen maalaiskuvaston pastoraaliset huoneentaulut ole koskaan varsinaisesti vedonneet minuun. Suomenniemen syrjäseuduissa minua on pikemminkin kiehtonut aavistus jostakin selittämättömästä, arkaaisen metsäläisestä elämäntunnosta.
Eniten olen romanttisissa houreissani isonnut jonkinlaista omaleimaisen metsäläiselämän sottaista haisua. Kaiken maailman ITE-taiteilijoiden, iorbockien, erkkipirtoloiden, elissinistöjen, lassenordlundien ja lukemattomien muiden elämäntapakokeilijoiden ja -taiteilijoiden hortoilevat yritykset irtautua läpikapitalisoituneen kasvuyhteiskunnan kahleista ovat vaikuttaneet minuun syvästi. Syväkuvitelmissani ryteikköjen ja korpimökkien vinoonkasvaneet asukit ovat olennoineet jonkinlaista erityislaatuista vapautta ja elinvoimaa.
Parikymppisenä harrastamillani liftausreissuilla hakeuduin säännönmukaisesti kaikenlaisille omituisille sivuteille; huomasin tuon tuosta ajautuvani ränsistyneisiin, outoihin notkelmiin; nousin mielummin ruostehelmaisiin, viinanhajuisiin transitteihin kuin virtaviivaisiin perheautoihin; hakeuduin syrjäisten kesäteatterien karonkkoihin, paikalliskuppiloiden nurkkapöytiin, lahoavien taukopirttien takana levittäytyville romupihoille.
Syrjä-Suomessa minua on kiehtonut mahdollisuus päästä käsiksi jonkinalaisen omaleimaisen paikalliskokemuksen tummaan ytimeen. Ainakin sikäli, kun aavistus sellaisesta on monokulttuurisen ABC-Suomen levittäytymiseltä jossain tuntunut säästyneen.
Ehkä kyse on ollut vain harhamasta, mieltä ja merkitystä lupaavasta illuusiosta. Siitä huolimatta: jotakin sitä pusikoista, kedoilta ja aarnimetsistä edelleen tuntee etsivänsä.
Huomaan hamuavani nostalgian, myyttien ja aavistusten kehräämää, elinkelpoista metsäläisen merkityksen lankaa. Illuusiota tai ei, olen vähintäänkin halunnut tuntea, että syrjäloukoista, metsien ja ketojen keskeltä voisi olla mahdollista paikantaa elämänrihma paksumpana kuin minä se konsumerismin liudentamassa pintatodellisuudessa on esiintynyt. Tuollaisen johteen löytäminen, niin olen kuvitellut, voisi avata reittejä sellaiseen elämänjäsennykseen, jossa olisi yhä jotakin mieltä — nykyisen mielettömyyden rajamailla.
Moinen tuntuu yhä tärkeämmältä maailmassa, joka on vääjäämättä syöksymässä ilmastokaaoksen ja kuudennen sukupuuttoaallon tummavälkkeiseen nieluun.
Niin, huomaan kuusikkojen, peltoaukeiden ja avohakkuiden keskellä edelleen kysyväni: mikä pitäisi vielä hengissä?
En tiedä, voiko vastausta enää löytää.
Mutta yksi hyvä veikkaus tosin tulee mieleen:
puut.
Tie ylös Elämänmäelle ei ole helppo kulkea. Edellissyksyn myrskyt ovat kellistäneet huipulle johtavalle väylälle runsaasti paksuja kuusenrunkoja. Ala-aukean hakkuutöissä kunnostautuneista sahamiehistä kukaan ei näemmä ole vaivautunut ylös mäkeä raivaushommiin. Naturaverkostoon kuuluvan luonnonsuojelualueen virkistysarvojen ylläpito ei tunnu sijoittuvan paikallisen metsäinsinööristön prioriteettilistalla kovinkaan korkealle.
Kapuamme yli esteiden ja jatkamme nousua.
Vanha metsä sulkee sisuksiinsa. Hakkuuraiskion painajaisnäyt ovat pian unohtuneet. Nelikymmenmetriset jättiläiset huojuvat pitkämielisinä.
Ikikuusikko henkii monumentaalisen rauhan tuntua.
Kohta alamme paikantaa maastossa elonmerkkejä. Polulla tulee vastaan hirvien papanaläjiä ja sorkanpainalluksia. Hangesta löytyy myös sympaattisia pikku painaumia varpaankuoppineen kaikkineen; tulkitsemme ne mäyrän jäljiksi.
Ihmisyyden kaiut etääntyvät. Kuusikkoon saapumisestamme on kiinnostunut lähinnä korppipariskunta, jonka raakunta kaikuu latvustojen yllä. Parivaljakon toinen jäsen koukkaa varmistuskierroksen päidemme päältä palatakseen sitten asemapaikkana toimivan kelohongan yläoksille tekemään kumppanilleen tilanteesta selkoa. Tiedustelukierroksen päätteeksi komeat mustat linnut liihottavat pesäänsä jonnekin etäisemmän hongikon suojiin.
Ilma on viileä, raikas.
Mäen huipulla avautuu piskuinen aukio; sen reunalla kohoaa valtava kivinen paasi.
Ilmeisesti Vilppulan kyläyhdistys on aikanaan katsonut Lybeckin omalaatuisen perinnön huomionosoituksen arvoiseksi. Hyvinvointivaltion rakentamisen ydinvuosina pystytetyssä monumentissa eksentrinen uskomushoitaja on nimetty “sairaiden ja elämän varjopuolella elävien lähimmäisten ystäväksi ja ymmärtäjäksi”. Parantolan patriarkasta kiveen veistetty profiilikuva hohkaa myyttistä auraa; koukkunokkainen hahmo muistuttaa Kustaa Vaasaa tai Väinämöistä.
Kivisellä Lybeckillä on tuima, periksiantamaton katse. Hän on järkähtämättä vaiti. Muistomerkki sammaloituu kuusikon varjoissa.
Niin, oliko Lybeck tosiaan jonkinlainen “elämän varjopuolella elävien” tulkki ja tuntija? Oliko hän jollain tavalla aikansa metsäsuomalaisessa syrjäytymiskokemuksessa kiinni?
Ehkä oli, ehkä ei. Lybeckin persoona ja perintö on syvän ristiriitainen — ainakin mikäli Timosen näytelmään on uskomista. Näyttämöteos palaa hetkeksi mieleen. Muistelen, kuinka eleettömästi Timonen ruotii Lybeckin idealistista ja paljolti perusteetonta uskoa luonnonparantamisen voimaan, hänen rempoilevaa elämänhallintaansa, repaleisia ihmissuhteitaan ja ennen pitkää tapahtuvaa henkistä romahdusta. Lybeckin luontousko ja sen onneton kohtalo herättää vaikeita, kiintoisia kysymyksiä hulluuden ja terveyden, hallinnan ja villiyden, vapauden ja vastuun, kultturelliuden ja kultivoimattomuuden välisestä suhteesta.
Näytelmässä Lybeck ei koskaan pääse kiinni sen enempää hoidokkiensa sielunelämään kuin oman olemuksensakaan syövereihin.
Villinä vellova elämä pakenee häneltä päättymättömiin. Hän ei tavoita sen olemusta, ei ennen kuolemaansa.
Eikä kaiketi silloinkaan.
Mäen laelle pystytetystä Metsähallituksen infotaulusta selviää, että matkalla ohittamamme hakkuupalstalla on nimi: vast’ikään kaadettu metsä on ennen tunnettu Kuolemankorpena.
Kuinka typerryttävän sopivaa. Kuvittelen alarinteen entisen paksurunkoisen, sammaloituneen, varjoisan aarnimetsän. Kuolemankorpi. Nyt kuivettuneeksi kannokoksi revityn paikan nimi osuu uudella, ikävällä tavalla maaliinsa.
Nomen est omen.
Elämänmäellä tilanne on vielä toinen. Aarniometsä kaartuu yläpuolellemme. Aurinko kajastaa ohuen pilviverhon läpi. Ohikiitävän hetken ajan tunnen seisovani goottilaisen katedraalin keskilaivassa.
Muistan äkisti, että on pitkäperjantai.
Olemme nousseet pitkäperjantaina Kuolemankorvesta Elämänmäelle.
Kaiketi sekin merkitsee jotakin.
Korppi rääkäisee vahvistuksen.
Seisomme vaiti.
Etäältä alkaa kuulua tikan rummutusta.
Sitten, ikuisuuden kuluttua, lähdemme laskeutumaan alas.
Palaamme eri reittiä kuin saapuessa, luonnonsuojelualueen laitaa seurailevaa metsäautotietä pitkin. Painaumissa kasvaa heinää, kissankelloja ja siankärsämöä.
Vastaan lepattelee kevään ensimmäinen perhonen.
Pieni suruvaippa.
Päätämme jatkaa syrjemmälle vielä pätkän. Etenemme varjoisaan notkelmaan, pienen hakatun metsikön ohi; sitten ylitämme puron ja nousemme uudelle mäelle. Nyt, aivan yllättäen meitä ympäröivät hirsiseinät; siellä täällä kohoaa rakennuksia: saunoja, latoja ja kummallisen muinaisen oloisia puutaloja. Edempänä näkyy sekalaista romua, polkupyöriä, puutarhapalstoja ja puoliksiromuttuneita autoja.
Olemme saapuneet Katajamäen ekoyhteisöön.
Hieman aikaa pihalla harhailtuamme saamme seuraa. Etäämmällä seisovasta jylhästä puurakennuksesta kömpii ulos eräs yhteisön jäsenistä. Pienen keskustelun jälkeen hän — hieman raukean ja alakuloisen oloisena — tarjoutuu pitämään meille kierroksen pihapiirissä.
Katajamäen yhteisö on aikoinaan ollut eräs suomalaisen vaihtoehtoajattelun keskuspaikoista. Täällä on pidetty sekä Maan Ystävien että monien muidenkin kestävän elämäntavan etsijöiden tapahtumia, kursseja, festivaaleja ja leirejä.
Paikan perustajana ja moottorina on toiminut perinnerakentaja, taiteilija ja erilaisten vaihtoehtoelämäntapojen tietomies Tapani Hietalahti. Hietalahti on eräs tärkeimmistä parin vuosikymmenen takaisen, perinnesuomalaisuutta kohti etsiytyneen kalevalahenkisen luontoesoterian voimahahmoista.
Hietalahden henkinen perintö näkyy kaikkialla pihapiirissä: hänen erikoinen ja kaunis kalevalainen arkkitehtoniikkansa on insipiroinut ekokylän rakennuskantaa. Meidät johdatetaan sisälle hauskaan yhteisötupaan. Hietalahti on muurannut sen keskelle suuren pohjalaistyylisen uunin. Paikka on kaunis, käytännöllinen ja se huokuu erityislaatuista energiaa.
Katajamäen yhteisö on pitkään toiminut jonkinlaisena erilaisten elämäntapakokeilujen hermokeskuksena. Se on ollut Suomen ekokylistä kenties verkostunein, ulospäin suuntautunein ja kulttuurillisesti vaikutusvoimaisin. Varsinaista omavaraista elämäntapaa siellä ei tosin koskaan ole saavutettu. Yhteisön jäsenet ovat kyllä kasvattaneet yrttejä ja ruokaa sekä maksaneet yhdistykselle omista pienistä tuloistaan vuokraa; eräänä yhteisön varsinaisista tulonlähteistä on kuitenkin pitkään toiminut Mänttä-Vilppulan kunnan työvoimatoimisto.
Viime vuosina Katajamäki on kokenut valtavia kolhuja. Eräs niistä oli kahdeksan vuotta sitten sattunut päärakennuksen, Lybeckin parantolan peruja olleen vanhan hirsirakennuksen tuho. Päärakennus oli Elämänmäen vanha päärakennus: komea, mittaamattoman arvokas puukolossi. Vuoden 2011 talvella se paloi huolimattoman tulenkäsittelyn seurauksena maan tasalle. Oppaamme mukaan vahinkoon syyllistyneellä nuorella ekokylän asukilla oli “enemmän intoa kuin osaamista”, mitä omavaraiselämään tulee.
Vakavin yhteisön viimeaikaisista vastoinkäymisistä koitti kuitenkin vuosi sitten, kun Tapani Hietalahti itse menehtyi pihan savusaunan lauteille. Poismenon jättämän aukon voi pihassa suorastaan aistia.
Oppaamme johdattaa meidät sisään suureen hirsirakenteiseen riiheen. Siitä olisi tarkoitus tulla yhteisön uusi päätalo. Rakennus on vaikuttava, peräisin 1700-luvulta: seinähirret ovat valtavaa sydänpuuta, lattialaudat suunnattoman paksuja ja pitkiä. Moisia sahatukkeja ei Suomessa enää juurikaan kasva.
Riihen perukoilla jököttää valtava, keskeneräinen uuninrakennusprojekti. Katselemme monimutkaista rakennelmaa. Se on Hietalahden viimeinen ponnistus: puolittaiseen valmiuteen saatu uuniartesaanin mestariteos. Sitä pystyttäessä on hyödynnetty valtavaa liutaa vanhoja, talonpoikaisia käsityö- ja perinnerakennustaitoja.
Kukaan ei osaa saattaa takkaprojektia loppuun.
Katajanmäki vaikuttaa muutenkin olevan jonkinlaisen lamaantumisen tai kollektiivisen surun tilassa. Toipilaana. Se tuntuu täysin luonnolliselta. Menetykset ovat olleet moninaisia ja ne ovat vyöryneet päälle yksi toisensa jälkeen.
Aiemmin päivällä todistamamme Kuolemankorven avohakkuu kuuluu tähän samaan murheelliseen kokonaisuuteen.
Vielä viime vuoteen saakka Katajnmäkeä ympäröivät sankat aarnimetsät. Hietalahden poismenon jälkeen paikallinen metsänomistaja näki tilaisuutensa tulleen. Nyt oli mahdollista pistää hösseliksi. Omistaja ilmeisesti arveli ekokylän asujaimiston olevan suruaikana kykenemätön mobilisoimaan tehokasta vastarintaa hakkuille. Hän oli oikeassa.
Katajamäkeläisille hän ilmoitti tekevänsä “harvennuksia”. Määräpäivänä Kuolemankorpeen ilmaantui moto, joka alkoi suorittaa systemaattista aukkohakkuuta. Samaan kitaan menivät niin vanhat kuuset, männyt kuin puronvarren paksut haapapuut.
Motokuskilta oli kysytty, minne paksut, komeat tukit, lähes satavuotiset rungot olivat matkalla. “Hakkeeksi”, oli vastaus kuulunut.
Kierroksemme alkaa tulla pikku hiljaa päätökseen.
Katselemme pihaa ympäröivää autiutta.
— No, kasvaahan se takaisin, sanoo oppaamme surumielisesti virnistäen.
Lausumme hyvästit, toivotamme kaikkea hyvää.
Kotiin palatessamme talsimme reippaiden, valoisien kasvatusmännikköjen ohitse.
Mökillä avaan tietokoneeni ja tutkin Elämänmäen suojelualuetta ylikansallisen informaatiojätin satelliittikuvan avulla.
Kaistale on maantieteellisesti — ja ekologisesti — katsottuna järjettömän mallinen: kuin hampaita kiristellen tuotantomaisemasta lohkottu siivu. Mapsissa alue erottuu tasaisen tummanvihreänä kaistaleena vaalenlaikukkaan tuotantotilkkutäkin keskellä.
Huomaan alueen vieressä sijaitsevan valtavan rakennuskompleksin, johon emme kävelyretkellämme onnistuneet törmäämään.
Paikan nimeksi on merkitty kryptinen “Vilppulan Hybrid Oy”. Pienen klikkailun jälkeen paljastuu, että kyseessä on valtava kanankasvattamo. Sen kolmessa massiivisessa teollisuushallissa pidetään turpoamassa noin 40 000 yksilöä kerrallaan.
Siinäpä melkoiset naapurit: Elämänmäki, Katajamäki ja Vilppulan Hybrid Oy.
Paikallishulluutta kerrakseen, voisi tuumata. Netistä selviää, että kanalan omistaja Anita Mäkelä on paitsi ansioitunut liikenainen, myös Euroopan mestaruuksia niittänyt dragsterkuski.
Tilalla teollinen broilerintuotanto ja fossiilinen voimanrytyytys elävät rinta rinnan. Kanankasvatuksen ja kiihdytysautoilun yhdistelmä tuntuu pähkähullulta. Niin on kaiketi tarkoituskin. Firman retrohauskoilla nettisivuilla “Top Fuel Racingin” hormonilihaksilla varustettu logo-kukko pullistelee tulenlieskoja sylkevien kerosiinihirmujen vierellä.
Energiayhtiö Helenin julkaisemassa henkilökuvassa Mäkelä puolestaan kertoo elämästään dieselhöyryjen ympäröimänä:
Pystyn ja haluan ajaa kovaa.
Jutun loppuun sijoitetussa infolaatikossa annetaan vinkkejä energiansäästöön: kiihdysmestari kertoo minimoivansa kasvattamohalliensa sähkönkulutusta “ilmastoinnin tarkemmalla säätelyllä”.
Niin, ja kotona pitää myös muistaa sammuttaa turhat valot.
Kaikki tämä tuntuu kuuluvan kummallisella tavalla asiaan.
— Mihin asiaan, tiedän tuskin enää itsekään.
(Iltapäivän mittaan olen saanut ystäviltäni viestejä, joissa toivotellaan hyvää pääsiäistä. Toivotuksen sävy on kummallinen. Ilmeisesti asiaan kuuluu antaa ymmärtää, ettei juhlapyhä ole toivottajan mielestä minkään arvoinen.
“Hyvää pääsiäistä, jos se sinulle jotain merkitsee.”)
Illan hämärtyessä seisoskelemme mökkisaunan kaltevalla terassilla ja annamme järvenselän viileyden nousta poskille.
Leena tunnistaa kaulushaikaran kumean mörinän jossain kaukana.
Rantaan on sulanut muutaman metrin mittainen avovesikaistale, jossa voi saunomisen lomassa kastautua. Vesi on jäätävän kylmää. Puolisoni on meistä kahdesta rohkeampi.
Saunan jälkeen istun mökin halpisdesign-sohvalla ja selailen netistä lisää Katajamäen yhteisön historiaa. Youtubessa vastaan tulee Tapani Hietalahden äänite: “Eurosaarna” vuodelta 1992.
Suomen EU-jäsenyyden kynnyksellä tuotetussa sanataidepläjäyksessä Hietalahti varioi maukkaan moniselitteisesti päällikkö Seattlen puhetta. Legendaarinen alkuteksti on kuulunut ekokriittiseen kaanoniin iät ja ajat; se on laajalti luettu, jaettu ja siteerattu, tunnekylläinen manifesti länsimaisen elämäntavan tuhoisuutta vastaan. (Kliseisyytensä ohella tuo profeetallisia äänenpainoja tavoitteleva “viisaan intiaanipäällikön puheenvuoro” on tietenkin väärennös, rankasti alkuperäisestä muovattu nykyamerikkalainen sepite.)
Hietalahti kääntää saarnassaan alkuperäiskansan romantisointiin perustuvan asetelman pölkkypäisesti ympäri ja tekee puheesta ironisen vetoomuksen “alkusuomalaisten” elämänarvojen puolesta. Tulevia EU-isäntiään karjuva suomijuntti puhuttelee seuraavasti:
Me olemme osa tätä asvalttia ja se on osa meitä.
Tuoksuvat kukat ovat sisariamme; kaunis ravihevonen ja mahtava mäkikotka, ne ovat veljiämme.
Kallioiset harjanteet, louhokset ja soramontut, niittyjen rehevyys, säilörehu, kaukolämpö ja ihminen: kaikki kuuluvat samaan perheeseen.
Kun siis Euroopan yhteisön suuri päällikkö lähettää meille sanan, että hän haluaa ostaa maamme, hän vaatii meiltä todella paljon.
Suuri päällikkö sanoo, että hän varaa meille paikan, jossa voimme elää rauhassa. Hän olisi meidän isämme ja me hänen lapsiaan.
Mutta emmehän me sitä tahdo! Me tahdomme maailman syrjään kiinni, keskelle maailmaa! Moottoritien varteen!
Me tahdomme ajaa kahtasataa moottoritiellä!
III
Se maailma jota me suunnittelemme ei yhtään toteudu. Pahinta ei ole se. Pahinta on kuvitelmien sortuminen.
Me rakastamme kuvitelmia. Ne eivät välitä meistä.
— Paavo Haavikko, Kansakunnan linja
Aamutarpeilla istuessani ihailen huussin avoimesta ovesta autoamme, -99-vuosimallin Toyota Corollaa. Oranssi menopelimme on omanlaisensa hyvinvointivaltion reliikki: vanha postiauto, jonka kyljestä on vielä silmiä siristämällä erotettavissa vanhan torvitunnuksen ääriviivat. Sotaratsumme rahallinen arvo ylittää tuskin viittääkymmentä euroa. Käyttöarvo on sen sijaan valtava, tunnearvo mittaamaton.
Uskollisella palvelijallamme ei tosin liene enää montaakaan kesää jäljellä ennen romuttamoa.
Ajokkimme edustaa näin ollen suomalaista autokantaa varsin hyvin: käytetty, korjattu, pitkäikäinen. Hybridi- ja sähköautointoilijoiden asemesta tunnen sympatiaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka jaksavat huoltaa ja korjata yli kaksikymmentä vuotta vanhat ajopelinsä itse, eivätkä suostu hankkimaan elektroniikantäyteisiä uusimpia malleja.
Asenteeni ei tietenkään perustu minkäänlaiseen ekojärkeen saati kestävän kehityksen kalkyyliin. On oikeastaan täysin näkökulmasta kiinni, katsotaanko tällaisten kierrätysrotiskojen loppuunajaminen ympäristöteoksi vai ei.
Parasta olisi tietty, jos ei mitään ajopeliä olisikaan.
Pihamäntyjen lomasta pilkottaa naapurin isännän piha. Sinne on parkkeerattu riviin kiiltävä avolava-auto, mönkijä sekä moottoripyörä.
Tämän päivän retkemme suuntautuu Helvetinjärven kansallispuistoon.
Leena ajaa, minä luen ääneen. Matkakirjaksemme on tällä kertaa valikoitunut Juan Rulfon Tasanko liekeissä, modernin latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden klassikko 50-luvulta.
Harvasanaisissa, taitavissa novelleissa köyhät meksikolaiset maanviljelijät (sekä maattomat) elävät ilmeetöntä elämäänsä: kärsivät, murhaavat, unohtavat, kärsivät, kestävät ja taas unohtavat. Pienieleisen ilmaisun läpi tihkuu raadollinen naturalismi. Rulfon kertoma rutikuiva tasanko imee verta, hikeä, kyyneleitä ja pöllyää silti taukoamatta kellertävää tomua.
Auton ikkunasta näkyy jälleen talousmetsää, hakkuuaukeaa, taimikkoa, talousmetsää, latoja, pihoja, maastureita.
Vanhana liftarina toivon, että tienpientareella seisoisi matkalainen peukalo ojossa. Olen saanut elämäni aikana lukemattoman monta kyytiä, joista olen voinut antaa takaisin vain murto-osan.
Kyytiläisiä ei näy; ei tälläkään kertaa. Vain puolisulaa peltomaisemaa.
Mieleen hiipii Reijo Kelan Suomussalmelle pystyttämä ympäristöteos Hiljainen kansa.
Matkanteon lomassa pohdiskelen jälkimodernin Suomen luonnonsuojelullista paradoksia: mitä vähemmän ihmisiä maaseudulla asuu, sitä intensiivisemmäksi maankäyttö käy.
Sen sijaan, että syrjäseutujen tyhjeneminen antaisi aiheen elvyttää runneltuja ekosysteemejä, teollisen resurssinnyhtämisen prosessit käyvät jatkuvasti kovakouraisemmiksi. Kaupungistumisen trendi ei ainakaan toistaiseksi ole viitoittanut tietä ekomodernistiseen city-utopiaan, jossa yht’aikaisesti sekä elettäisiin läpirakennetuissa kaupunkikortteleissa että onnistuttaisiin varjelemaan kaukaisia metsiä ja vesistöjä.
Kaupunkilaisen luonnonsuojelun paradoksi näet on, että se tahtoo luontoa suojeltavan aina jossain muualla… Mutta luonnonsuojeluun tarvitaan paikallisesti aktiivisia, elinvoimaisia ihmisiä, joille suojeltavat paikat todella merkitsevät jotakin. Eivätkä vain yleisesti, laskennallisina hiilinieluina, vaan partikulaarisina paikkoina — kokemuksen tiivistyminä ja solmukohtina.
Hiljalleen hiipuvien paikkakuntien apatiaan alistuvat asukkaat eivät jaksa vastustaa itselleen tärkeiden maisemien hävitystä. He tulevat usein omaksuneeksi kasvutalouden ja taloudellisen hyödyntavoittelun logiikan “ainoana vaihtoehtona”, aitokeskustalaiseen tapaan. Vanhenevaa ja itsensä merkityksettömäksi kokevaa väestöä ei perinnemaisemien säilyttäminen tahdo kiinnostaa. Valveutunutta kaupunkilaisväestöä se kiinnostaa lähinnä periaatteen tasolla — tai sikäli, kun heillä sattuu olemaan kesämökki paikkakunnan järven rantamilla.
Eikö kaikki luonnonsuojelu ole pohjimmiltaan paikallista?
Mieleen tulee vast’ikään lukemani Työstäkieltäytyjäliiton radikaalihenkinen teksti ”Ilmastolakko työstäkieltäytymisenä”. Manifestissa pitkälleviety ympäristötietoisuus ja oikeansuuntaiset ekologiset oivallukset — kulutuksesta kieltäytyminen, työnteon pakollisuuden vastustaminen — liitetään omituisella ja perustelemattomalla tavalla etenevän kaupungistumisen trendiin. Kaupunkilaiset prekaariaktivistit kirjoittavat, kuinka ympäristönsuojelun kannalta on suorastaan siunauksellista, että maaseutu tyhjenee kokonaan: nyt metsät voidaan viimein ”jättää rauhaan”.
Ympäristön tyhjentäminen ihmisistä ja paikallisperinteistä on tästä ultraurbaanista näkökulmasta käsin parasta ympäristönsuojelutoimintaa. Unohdetaan syrjäseudut — ei, tyhjennetään ne lopullisesti ja asetutaan kokonaan kaupunkeihin; irrotetaan ihminen ja “villi” luonto lopullisesti toisistaan…
En saata olla rinnastamatta tähän hiljattain lukemaani Post Carbon Instituten raporttia The Future is Rural, jossa päädytään kaupungistumistrendin suhteen täysin päinvastaisiin johtopäätöksiin. Amerikkalaisten kestävyystutkijoiden mukaan fossiilisten polttoaineiden käytön asteittainen hiipuminen ja teollisten yhteiskuntien ennen pitkää tapahtuva dekarbonisaatio tulee aiheuttamaan vääjäämättömäksi luullun maaltapakotrendin kääntymisen.
Energiaintensiivisiä, pitkistä ja monimutkaisista logistisista ketjuista riippuvaisia urbaaneja keskittymiä ei voida matalaenergiaisessa yhteiskunnassa enää pitää yllä. Post Carbon Institute päätyy toteamaan, että edessä tavalla tai toisella Suuri Yksinkertaistuminen: uudelleenruralisaatio. Ennen pitkää ruoantuotanto täytyy järjestää kokonaan uudelleen — tavoilla, jotka edellyttävät pienempiä kaupunkikeskittymiä, enemmän alkutuotantoon sijoittuvaa työvoimaa. Sekä kestäviä, elinvoimaisia paikallisperinteitä.
Tätä siirtymää ei aja niinkään pastoraaliromantiikka tai ajatus ihmisen henkisestä eheytymisestä luontoyhteydessä. Sen ytimessä on materiaalinen välttämättömyys, jota sanelee pitkälti energia- ja resurssitilanne: pitkälle edennyt kaupungistuminen ei ole kestävä tilanne, pikemminkin jonkinlainen historiallinen poikkeus…
Niin, mitä kohti kulkea? Intomielisimmät Lisää kaupunkia Helsinkiin-henkiset teknoliberaalit visioivat kokonaan paikallisperinteistä irrotettua, automatisoitua ja ihmiskeskeistä lasikaupunkilaisuutta.
Siihen minun on näitä maisemia katsellessani sangen vaikea uskoa.
Matkalla koukkamme tankkaamaan Ruoveden Abc-kylmäasemalla.
Mittareille on jonoa: paikalliset täyttävät täällä paitsi tankkinsa myös takakontteihin jemmaamat kanisterinsa. Maaseudulla eläminen syö polttoainetta.
Niin syö tietty kaupungeissa eläminenkin: siellä kulutus on vain siivottu näkymättömiin, pitkien tuotantoketjujen ja puhtoisten fasadien taakse. Haja-asutusalueella elämänmuotomme fossiilisuus erottuu paljaampana. Ilman moottorisahoja, traktoreita, perävaunuja ja muita vempeleitä ei täkäläisestä elämänmenosta tulisi mitään; eikä liioin siirtyisi ruoka kaupunkilaisen ruokapöytään saati hake lämpövoimaloissa poltettavaksi.
Edellämme viisikymppinen mies lorottaa jerrykannuun ysivitosta. Viereisen kaistan farkkuvolvon takapenkiltä minua katselee hämmästynyt taapero. Hymyilen. Hiljalleen parivuotias herkeää vastaamaan ilmeeseen. Kohta etupenkin nuori äiti havahtuu tilanteeseen ja vilkaisee minua pahansuovasti; farmariauto nytkähtää omaan tankkausvuoroonsa.
Kolmenkymmenen vuoden kuluttua tämä kaikki on väistämättä lopussa.
Silloin, mikäli teknovisionääreihin on luottamista, maisemaa täplittäville uutuudenkarheille sähkötankkausasemille liukuvat päästöttömän energiatalouden automaattiohjautuvat ajokit. Riemukkaimmissa somessa viljellyissä visioissa yhteiskuntasiirtymä on kivuton ja luksushenkinen: se tuo työpaikat (tai perustulon) ja Teslat kaikille.
Aurinkopaneeleja, tuulimyllyjä, puhtaalla energialla pyöriviä automaattisia nyhtökaurafarmeja, robotisoituja tehtaita, aineetonta teknotuotantoa…
Suljen silmäni ja pinnistän. Kenties se olisi mahdollista?
Avaan silmäni: tienlaidan aaltopeltihalli ja talousmännikkö ovat entisellään.
— Tasapuolisuuden nimissä mainittakoon, että survivalistiset resurssisotanäkymät loistavat nekin tällä kertaa poissaolollaan. Luomien takaa ei paljastu epätoivoista kamppailua viimeisestä lämmitysöljyn tipasta eikä liioin fasistisen rautahallinnon venäläis- tai kiinalaisrahoitteista mustaa aamunkoittoa.
Puolipilvinen Ruovesi on vain sitä mitä se tänä huhtikuisena aamupäivänä on. Rauhallinen, unelias, tulevaisuuksiensa painosta raskas.
Ainoa varmuus lienee, ettei mikään näkyvissä oleva voi pysytellä nyky-urallaan kovinkaan pitkään.
Paitsi seudun keskilämpötila: se jatkaa nousuaan vielä vuosikymmenet.
Todennäköisesti vuosisadat.
Viidentoista kilometrin patikointi Helvetinjärven maisemissa ryydyttää. Maisemat ovat kansallisromanttisen sävähdyttäviä, polut suhteellisen hyvässä kunnossa. Pitkospuilla tulee vastaan nuorekasta väkeä keveissä ulkoilutakeissaan ja kuoripipoissaan. Porukkaa on paljon ottaen huomioon, että ollaan kilometrikaupalla erämaassa. Patikkareitillä näkyy niin sporttihenkisiä nuoria kuin hieman vanhempia eränkävijöitäkin. Joku nuorten miesten porukka on asettunut kaatuneen männynrungon ympärille kaljoittelemaan.
Erämaa on kaunis ja asiaankuuluvan jylhä. Juuri siksi siitä tuntuu puuttuvan jotain. Leena toteaa eilisen Elämänmäen retken kantaneen väkevämpää merkityksen tuntua: täällä kaikki on liian itsestäänselvää, luonnonkaunista ja särötöntä.
Kinoksia on kaikkialla ja kevätvilpoiset purot lirisevät. Tästä huolimatta ilma tuntuu merkillisen kuivalta ja vuodenaikaan nähden suhteettoman lämpimältä. Ilmakehän katastrofaaliset hiilidioksidilukemat häivähtävät hetkeksi mieleen. Tulen pohtineeksi, milloinkohan Suomessa saadaan kokea ensimmäiset laajamittaiset metsäpaloaallot.
Siihen ei liene montaakaan vuotta.
Illansuussa istumme vielä tovin kansallispuiston sisäänkäynnin kupeessa sijaitsevan Helvetinportin ravintolakioskin terassilla.
Kioskia pitää leppoisa, keski-iän jo ohittanut nainen. Hän kasvattaa miehensä kanssa sisäänajotien varressa sijaitsevalla tilalla strutseja ja villisikoja. Tulomatkalla tulimmekin pällistelleeksi niitä auton ikkunasta.
Emäntä kertoo ylpeänä, kuinka kävijämäärät Helvetinportilla ovat joka vuosi kasvamaan päin. Bisnes kukoistaa. Kaikki villisian- ja strutsinliha, jonka pariskunta saa farmillaan kasvatettua, myydään kioskin luukun läpi erilaisina pihvi-, paisti- ja leikkeleannoksina. Ravintolakioskia ollaan laajentamassa uudella keittiösiivellä. Näin puljun saisi pysymään vuoden ympäri avoimena.
Liha on tietysti luomua ja hitaasti, pieteetillä kasvatettua.
Taloudellisesta näkökulmasta katsottuna tällaiset paikat edustanevat ehdottomasti maaseudun tulevaisuutta.
Terassin lattiaa moppaa alaikäinen harjoittelija. Tyttö väistelee kömpelösti asiakkaita eikä uskalla puhua, tuskin hymyilläkään. Tiskillä on ruoan ja kahvin ohella myynnissä kaikenlaista tilpehööriä: puukauhoja, villisika-pehmoleluja, pihkavoidetta sekä itsetehtyä häpykarvaöljyä.
Naapuripöydän paksua pirkanmaalaismurretta puhuva perheenisä naureskelee, kun luemme häpykarvaöljyn etikettiä ääneen. Sitten hän jatkaa villisikaburgerin kehumista ravintolan emännälle. Perheenäiti nyökyttelee vieressä.
”Pitää tulla toistekin”, mies huikkaa perheensä pakkautuessa farmariooppeliin.
Mekin lausumme hyvästit ja poistumme kolhuiseen Corollaamme.
Kioskin rouva hymyilee ja kääntyy järjestelemään lihasäilykkeitä.
Helvetinportilta pois ajaessamme seisahdumme vielä katselemaan tienvarren aitauksessa harhailevia strutseja. Niiden erikoinen, muinainen olemus tuo mieleen dinosaurukset. Eläimet eivät kuitenkaan yllättäen tunnu lainkaan oudoilta tai vierailta tässä pirkanmaalaisessa erämaaympäristössä.
Tulen ajatelleeksi: kenties nämä otukset ovatkin tulevaisuuden Suomen selviytyjiä. Vuosisadan lopun rajusti kohonneissa lämpötiloissa nämä savanneilta kiikutetut omalaatuiset elikot saattavat jolkotella leveysasteillamme jo kuin kotonaan.
Aitauksessa ees taas vaeltavia kaksimetrisiä jättiläislintuja katsellessani kuvittelen skenaarioita, joissa hiljalleen välimerelliseksi muuttuvissa keskisuomalaisissa erämaakanjoneissa vaeltavat suunnattomat strutsien laumat, mustikoita ja karpaloita mättäiltä nokkien.
Fantasiaa?
– Kenties, mutta yhtä lailla fantasiaa on kuvitella omankaan elämänmuotomme pysyvän pystyssä enää kovinkaan pitkään.
Tulevaisuuden hyökyvissä ristiaallokoissa selviäminen tulee olemaan paljolti arpapeliä. Niin ihmisille kuin muillekin eläville. Sitä, millainen elämä Ruoveden ja Vilppulan korvissa muutaman vuosikymmenen kuluttua pärjää, on kokolailla mahdoton ennakoida.
Mutta jos elinkelpoisia elonyhteisöjä jossain vielä piilottelee, syrjässä kaupunkikeskittymien hurrikaaneista ne selviävät joka tapauksessa paremmin.
Se, mitä me kuvittelemme turvaksi, vakaudeksi ja vauraudeksi, ei joka tapauksessa jatku enää pitkään.
Seuraavana päivänä pakkaamme tavaramme ja ajamme takaisin kaupunkiin.
Kotiin päästyämme yritän moneen otteeseen kirjoittaa tekstin valmiiksi. En onnistu. Se jää pitkäksi aikaa hyllylle.
Kuluvina kuukausina selvittelen hajamielisesti joitakin asioita.
Eduskuntavaaleissa Mänttä-Vilppulan suosituin puolue oli SDP. Toiseksi tuli Keskusta, Perussuomalaiset jäivät kolmanneksi.
Katajamäki jatkaa elämäänsä. Elokuussa yhteisön tiluksilla järjestetään perinteiset kesäpäivät; siellä pidettävissä työpajoissa tutkitaan yhteisöllisiä parannustaitoja, ekologisia jälleenrakennusmenetelmiä, perinnetietoutta sekä luomuelämän mahdollisuuksia.
Helvetinportin ravintolan laajennusprojekti etenee. Tilalle on syntynyt uusi pesue strutsinpoikasia.
Alaskassa ja Siperiassa riehuvat ennätysmäiset metsäpalot. Grönlanti sulaa nopeammin kuin ilmastomallit ovat ennustaneet. Alaskan merijää on tänä kesänä kadonnut kokonaan.
Elokuun saapuessa päätän taas ottaa tekstin syrjästä kiinni.
Selailen uudestaan Leenan matkalta ottamia kuvia. Eräs niistä kiinnittää katseeni.
Tuijotan sitä pitkään.
Sitten aloitan kirjoittamisen.
